Kolumni: Minne menet kirkko?

Joskus tuntuu siltä, että kirkossamme on käynnissä jonkinlainen kilpailu siitä, kuka keksii yhä ”rohkeamman” tavan päästä julkisuuteen. Toinen tulkintani tilanteesta on se, että eri puolilla yritetään tuskaisena kehitellä temppuja, joilla väkeä saataisiin kirkon penkkeihin. Tai sitten on kyse vain joidenkin ihmisten vimmaisesta halusta päästä julkisuuteen.

Pääsiäisen alla muutama etelän pappi päätti ottaa musiikiksi ehtoollispöytään kappaleen, jonka katsottiin puhuttelevan ihmisiä. Kappaleen nimi Syntisten pöytä oli ilmeisesti innoittanut, mutta olisikohan kannattanut ensin lukea koko teksti, ennen kuin sitä ryhdyttiin alttarilla laulamaan.

Miten liittyvät ehtoolliseen sanat: ”Tarjolla on sitä kiellettyä hedelmää. Se, mikä tapahtuu täällä, se tänne jää.” Ehtoollinen yhdistettynä kiellettyyn hedelmään lähentelee jo rienausta.

Toinen vähintään yhtä mauton oli twiitti, jossa kansallisena veteraanipäivänä veteraanejamme pistettiin uusiin puitteisiin esittämällä, että maahanmuuttajat tulisi ottaa veteraanityön avustuskohteiksi.

Rohkenen kysyä, että jos syksyllä 1939 suomalaiset miehet olisivat luikkineet pakoon rajan taakse Ruotsiin jättäen äidit, lapset ja vanhukset sodan jalkoihin, kutsuttaisiinko heitä veteraaneiksi vai käpykaartilaisiksi?

Olen pohtinut, onko kirkon ja seurakuntien johdon hiljaisuus näiden tapahtumien osalta merkki siitä, että tämä on suunta, johon he kirkkoa haluavat kehittää. Paikaksi, jossa on kivaa ja jossa ei puhuta mitään sellaista, joka voisi pahastuttaa joidenkin mielen.

Sen olen jo ymmärtänyt, että muun muassa kristillisen avioliittokäsityksen mukainen puhe ja opetus johtaa johdon puhutteluun ja julkisuuteen, jossa johto mairea hymy kasvoillaan toteaa, että enää me emme tällaista puhu emmekä kirjoita.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Oulun tuomiorovasti