Kolumni: NOMHE

Nappasin korona-ajan tiimellyksessä säännölliseen ohjelmaani kotitreenin kahvakuulalla ja käsipainoilla. Ohjelmani on kovin vaatimaton, eikä sillä viitsi leuhkia edes Instagramissa, mutta se toimii. Välineinä kulkevat tavalliset 4 kilon käsipainot ja 6 kilon kahvakuula.

Treenini on paitsi kuntohetki, myös hartaus ja työnohjaushetki itselleni. Kun kuvailen treeniäni, melkein jokaisen lauseen loppuun voi lisätä kätevän ”näin on myös hengellisessä elämässämme”. NOMHE.

Alkuun pääseminen tuntuu työläältä, mutta jos saa homman ja viitan tupsusta kiinni, ja malttaa siinä roikkua, voi yllättyä. Miten voikin se sama setti tuntua päivästä riippuen innostavalta, raskaalta, liian kevyeltä, tylsältä ja valtavalta aikaansaannokselta?

Se on kuin kirkossa: joskus saarna vain ei lopu, joskus et ole muistanut edes hengittää, niin mukaansatempaavaa kaikki on.

Mutta sitten polvessa käväisee säteilevä kipu, joka muistuttaa, että kuolema tai edes alkava nivelrikko vaanii.

Se, mikä treenissä jopa koukuttaa, ovat näennäiseen tylsyyteen piiloutuvat oivallukset ja tähtihetket. Kun kahvakuula nousee 37. kerran ylös, mieleen välähtää koko edellisen päivän kokoontumisen syvä ydin. Mitä siinä oikeasti tapahtui, mikä on ilmiselvää.

Hetkittäin on myös voittamaton olo. Tämähän meinaan kulkee! Mutta sitten polvessa käväisee säteilevä kipu, joka muistuttaa, että kuolema tai edes alkava nivelrikko vaanii. Jonakin tulevaisuuden päivänä se saattaa vaatia kirurgia, pysähtymistä, kohtaamista. Nyt kivun saattaa unohtaa, jopa viideksi vuodeksi. Mutta jonakin päivänä se voittaa, eikä kuitenkaan voita. Tulee uusi nivel!

Kun voimaharjoitukseni päättyy, ei tunnu ensin miltään. On kuin ehtoolliselta kävelisi takaisin penkkiin ja ymmärtäisi, että tapahtui jotain, mutta kaikki on silti ennallaan.

Seuraavana päivänä jäseniä vähän kivistää. Kun harjoituksen toistaa, epämääräinen alkaa muuttua uudenlaiseksi tuntemukseksi omasta olemassaolosta.

Kirjoittaja on Oulujoen seurakunnan kappalainen