Kolumni: Toivoa hamstraamassa

Jos toivoa voisi ostaa, ostaisin sitä, jos en peräti hamstraisi. Näin tekisi varmaan moni muukin korona-aikana ja muulloinkin, kun edessä on tuntematon tie kuljettavaksi.

Toivolla on Raamatussa kaksi kumppanusta: ne ovat usko ja rakkaus. Moni saattaa kantaa kaulassaan korua, jossa on uskon, toivon ja rakkauden symbolit: risti, ankkuri ja sydän.

Tuiran kirkon Minun uskoni -illoissa kolme ihmistä on tänä keväänä avautunut uskostaan. Tässä lehdessä kerrotaan sivulla 10 konkaripoliitikko Liisa Jaakonsaaren vierailusta Tuiran illoissa.

Minun uskoni -aiheesta on vaikea kirjoittaa pohtimatta samalla omaa uskoaan. Kelpaisiko se kaveriksi toivolle ja rakkaudelle?

Usko ja toivo eivät useinkaan ole oman arkeni ”kestotuotteita”. Ne molemmat ovat häilyviä tuntemuksia, katoavat välillä kokonaan, mutta vielä olen onnekseni löytänyt ne takaisin.

Usko ja toivo ovat monen elämässä, kuten minunkin, melkeinpä kaksoisveljet. Uskon sijaan on usein helpompi puhua toivosta. Toivokin kurkistaa välillä näkymättömään todellisuuteen ja sanoo varmalla äänellä, että Jumala on.

Kun toivoa ei ole ostettavissa valmiissa paketeissa, sitä on ryhdyttävä tekemään. Toivoa luovat konkreettiset ja vastuulliset teot. Toivo syntyy tunteesta, että näemme toisemme ja myötäelämme toistemme kohtaloita.

Viime päivinä ja viikkoina toivoa ja toiveikkuutta on luotu Suomeen kaksin käsin. Moni on saanut apua ihmiseltä, jota ei ollut koskaan aiemmin edes tavannut.

Tässä lyhyessä tekstissä on vielä rakkaus pohtimatta.

Rakkaus on suurinta elämässä. Siksi siitä saa puhua myös suurilla sanoilla toteamalla esimerkiksi, että rakastetaan nyt toisiamme oikein kunnolla.

Milloin, jos ei nyt?

Mitä enemmän on rakkautta ja välittämistä, sitä vähemmän on pelkoa. Runoilija Tommy Tabermannin suurin sanoin: Sitä pelko pelkää, syliin ottamista.

Kirjoittaja on Rauhan Tervehdyksen toimittaja