Pääkirjoitus: Erityisesti janosin Jumalan lempeää ääntä

Asuin vielä vuosi sitten viikot Helsingissä työni vuoksi. Viikkokämppäni oli hyvin askeettisesti kalustettu, eikä leivän päälle ollut jääkaapissa usein muuta tarjolla kuin ylähuuli.

Asuntoni varustus oli hyvin yksinasuvalle miehelle tyypillinen: iso telkkari, leveä sänky, ruokapöytä ja säkkituoli.

Noiden Helsingin vuosien aikana kaipasin erityisesti yhtä asiaa: kirjahyllyä.

Mietin usein, miten hienoa on tehdä kirjojen kylkiä tutkaillen lähes päivittäinen matka filosofian, historian ja venäläisten klassikkojen kautta pussikaljaromanien maailmaan. Ei liene ihme, että juuri kirjat ovat säilyttäneet vetovoimansa digitaalisesta yhteiskunnasta huolimatta.

Yhtä kirjaa kaipasin noina Helsingin vuosina yli kaiken: Raamatun pursuva ihmismielen ja historian aarreaitta oli monena iltana mielessäni, kun kaipasin jotain syvällistä luettavaa.

Erityisesti janosin Jumalan lempeää ääntä, joka Raamatun sivuja käännellessä lähes fyysisesti värähteli korvissani.

Kun sitten viikonloppu koitti, nukahdin usein Psalmien kirjan lohduttavien jakeiden syliin.

Korona-aika on ollut hengellisessä mielessä hyvin kiinnostava matka. Kun kirkot ovet menneet kiinni, olen ymmärtänyt, miten paljon kaipaankaan avoimia kirkkoja ja jumalanpalveluksia

Kun hengellinen jano yllättää, eikä juotavaa ole fyysisesti saatavilla, iskee yllättävä hätä: Tarvitsen kaikkia aisteja ruokkivaa hengellistä kokemusta. Haluan kuulla, maistaa, haistaa, tuntea ja nähdä Jumalan.

Seurakunnat ovat tehneet mahtavan digiloikan tarjotessaan jumalanpalveluksia, konsertteja, keskustelusarjoja ja luentoja verkossa.

Virtuaalikirkko.fi on osoittanut korvaamattoman tarpeensa hengelliseen ensiapuun. Viimeisimpänä perjantai-iltojen Pappilan pidot on upea konsepti.

Silti, kun orjantappurakorona viimein riisutaan, menen ensimmäisenä sunnuntaiaamuna kirkkoon.

Kirjoittaja on Oulun seurakuntien yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja