Pääkirjoitus: Makeasti oravainen

Kirjoitan tätä tekstiä paikassa, jota sanotaan maailman suurimmaksi ihmisen luomaksi metsäksi. En suinkaan ole missään aarniomailla, vaan yli kuuden miljoonan asukkaan Johannesburgissa.

Voidaan olla montaa mieltä siitä, ympäröikö minua metsä vai ihmisen luoma puutarha. Väittäisin jälkimmäistä, mutta teologina en mene takuuseen.

Metsällä on monta määritelmää. Luomiskertomuksessa se menee näin: ”Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä. Jumala näki, että niin oli hyvä.”

Luin uutisen, jonka mukaan Hietasaaressa nykyistä metsää muutetaan puutarhaksi, jotta huvipuisto saa sijaa alueella.

Koskemattomia ja hakkaamattomia alueita on yhä vähemmän. Miksi emme käyttäisi jo muokattuja alueita ja jättäisi keinuvia kehtolinnoja rauhaan?

Huvittelu on tärkeää. Mutta metsällä ja muokkaamattomalla luonnolla on itseisarvo elämisen, virkistyksen ja hyvinvoinnin paikkana hännällisten ja hännättömien kaupunkilaisten parissa.

Edesmenneelle kasvitieteen professori Paavo Havakselle metsä alkoi tunturista alas tullessa siinä vaiheessa, kun orava pystyi hyppäämään puusta toiseen. Tämä tarkoittaa, että puiden pitää olla vaivaiskoivuja vahvempia, niiden tulee olla suuria ja kasvaa riittävän tiheästi.

Tärkeä luonnonhoidon arvo nousee luomiskertomuksesta: tehtävämme on viljellä ja varjella.

Koskemattomia ja hakkaamattomia alueita on yhä vähemmän. Miksi emme käyttäisi jo muokattuja alueita ja jättäisi keinuvia kehtolinnoja rauhaan?

Tämä ei koske vain kaukaista Johannesburgia tai Amazonin hakkuita. Lähimetsät ja lähihännällisetkin kaipaavat varjelua. Ja kyllä, me ihmisetkin hyödymme siitä.

Kestävän kehityksen määritelmässä puhutaan nykyisten ja tulevien sukupolvien tarpeista. Voisiko tämän tulkita tarkoittavan koko luomakuntaa, eikä vain ihmissukupolvia?

Kirjoittaja on Oulun tuomiorovasti