Olen iloinen, että uskaltauduin vapaaehtoiseksi

Ilmoittauduin ensi kertaa kirkon vapaaehtoistyöhön pari vuotta sitten Oulussa järjestetyille Kirkkopäiville.

En ole aiemmin uskaltautunut enkä ehtinyt työn ja perhe-elämän takia tällaiseen toimintaan mukaan, vaikka se perhetaustani takia luontevaa olisi ollutkin. Äitini toimi joitakin vuosia lähetyssihteerinä ja isäni teki uransa kanttori-urkurina.

Onneksi jo tehtäviin liittyvässä tiedostustilaisuudessa turvallisuudentunne osallistumista kohtaan kasvoi. Tilaisuuden tunnelma oli rauhallinen, käytännönläheinen ja vastaanottavainen kaikkia osallistujia kohtaan.

Totta kai oli olemassa rutiineja ja hyviä käytäntöjä, mutta työt oli organisoitu ja aikataulutettu niin hyvin, ettei erehtymiselle juurikaan jäänyt sijaa.

Kokemus Kirkkopäiviltä oli hyvin avartava. Ällistykseni oli suuri sen suhteen, etten ole muissa yhteisössä nähnyt niin monipuolisesti erilaisia ihmisiä kuin Kirkkopäivien vapaaehtoistiimissä. Piti ihan tarkistaa, että Kirkkopäiväthän nämä olivat.

Jaoin kokemukseni myös muiden kirkosta etäälle ajautuneiden vertaisteni kanssa ja hekin ilahtuivat kuulemastaan.

Aloin pohtia, oliko minulla ollut hieman jämähtänyt kuva seurakunnasta.

Aloin pohtia, oliko minulla ollut hieman jämähtänyt kuva seurakunnasta.

Kuvani Oulun kirkollisesta elämästä on nimittäin ollut aika kapea ja tuntunut sellaiselta, ettei siitä varmaankaan oikein luontevaa paikkaa löytyisi toimia. Olen kuitenkin kaivannut sellaista selaillessani kotiini ilmestyvää Rauhan Tervehdystä.

Nyt joku voi huomauttaa, että olen esiintynyt paljon muusikkona Oulun seudun kirkoissa.
Kyllä kyllä, näin on, mutta sehän on ammattini ja sellaista osaamista, jolla elätän perheeni useissa erilaisissa musiikin alan työtehtävissä.

Kyse paikan löytämisessä kirkossa on mielestäni oleellinen ja tärkeä.

Kyse paikan löytämisessä kirkossa on mielestäni oleellinen ja tärkeä ihmisten instituutioista vieraantumisen ja toisistaan erilleen jakautumisen aikoina.

Olen perhejuhlien kirkollisten palvelutehtävien kohtaamisissa kirkon työntekijöiden kanssa kokenut heidät pääosin avoimiksi ja inhimillisiksi.

Yhä kuitenkin tulee vastaan myös rajanvedon kohtaamisia, joissa osa kirkon jäseninä pysyneistä jäävät tai jätetään armon ja rakkauden palveluiden ulkopuolelle.

Tunnen äidillistä harmitusta ja jonkinasteista selittämätöntä kauhuakin, koska jälkikasvulleni ei esimerkiksi kirkollinen vihkiminen ole mahdollista heidän hienojen, mutta kirkolle sopimattomien kumppanivalintojensa takia.

Ehkä tähän on tulossa muutosta, sillä sanotaanhan, että Suomen kirkossa on katto korkealla ja seinät leveällä. Siltä ainakin näytti Kirkkopäivillä, josta jäi tärkeä ja kiva muisto sydämeen.

Se on sittemmin rohkaissut avaamaan ovia muihinkin kirkon vapaaehtoistehtäviin, joihin olenkin sitten ihan juurtunut. Olen iloinen, että uskaltauduin mukaan.