Terveisiä teologisesta osa 1: Kutsumus nousi pintaan

Kesäinen ilta Lopen Räyskälässä kaartuu kohti yötä. Suviseurakentän yllä kaikuu nauru ja puheensorina. Matkani kohti omaa leiriä ja yöunia katkeaa, kun vierestä kuuluu iloinen huikkaus: “Joona!” 

Kuluneen kesän rippilapseni tahtovat jäädä juttelemaan ja kyselemään kuulumisia. Useasta suusta kuuluu kysymys: “Miten niissä pääsykokeissa kävi?” Olin käynyt kesken leirin teologian pääsykokeissa ja nuoret olivat olleet liikuttavan innokkaina mukana jännittämässä ja kannustamassa. “Kerro sitten meille heti kun tulokset tulevat!” kuuluu huuto, kun lähden nukkumaan.

Ennen nukkumaanmenoa avaan hetken mielijohteesta sähköpostin. Tulosten luvattiin kyllä saapuvan vasta myöhemmin kesällä, mutta… “Onneksi olkoon: sinulle tarjotaan opiskelupaikkaa”. 

Sydämeni jättää lyönnin välistä. Siinä se nyt on, haaveideni ja pelkojeni koulupaikka. Tuleeko minusta todella pappi?

Olin vielä rippikoulupoika itsekin, kun kutsumus ensi kertaa syttyi. Katsoin vierestä rippipappini työtä, taisin jonkun keskustelunkin käydä. Konfirmaatiokirkossa seurasin hänen toimittamaansa liturgiaa: voisiko tuossa olla minunkin tulevaisuuteni? Oli kuin Jumala olisi kuiskannut hiljaista kutsua valtakuntansa työhön. 

Lukioon mennessäni tunne vahvistui. Halusin kohdata ja auttaa ihmisiä, saarnata Jumalan sanaa ja kuuluttaa lohdullista evankeliumia. Olimme jo tehneet opinto-ohjaajan kanssa suunnitelman ylioppilaskirjoituksiin teologiseen hakemista silmällä pitäen, kun yhtäkkiä minuun iski kammottava epävarmuus.

Oman sieluni heikkous tekee minut kelvottomaksi papin virkaan, kirjoitti kirkkoisä Khrysostomos nuoruudessaan. 

“Pelkään että ottaessani lauman hoitooni hyvässä kunnossa ja ruokittuna, minä kuihdutan sen omalla taitamattomuudellani ja siten vihastutan Jumalan, joka niin rakasti tätä laumaa että antoi itsensä sen pelastukseksi ja lunnaiksi.” Khrysostomos oli toki lukiopojalle vielä tuntematon suuruus, mutta sydämessäni koin samaa pelkoa.

Hylkäsin ajatukset pappeudesta ja hain Oulun yliopistoon lukemaan historiaa ja pääsinkin sisään. Suoritin varusmiespalveluksen ja palasin historian opintojen pariin –  ja törmäsin kuin seinään. Tunsin olevani täysin väärässä paikassa.

Vuosia sitten kuultu hiljainen kutsu tuntui nyt korviahuumaavan voimakkaalta. Oli kuin Taivaasta olisi nuhdeltu lempeästi: miksi pakenet minun kutsuani? Raamatullisen kaimani tavoin päätin lopettaa pakomatkani. 

Nyt opintojen alkaessa tunnen suurta intoa. Lähden kohti arvokasta virkaa, jossa saan palvella ihmisiä kallisarvoisilla sanan ja sakramenttien lahjoilla. Tehtävän vastuullisuus toki vapisuttaa välillä yhä, mutta luotan siihen, että Kutsuja antaa ajallaan voimia työhön. Lutheria karkeasti kontekstista irrotettuna lainaten: Tässä seison enkä muuta voi.

Kirjoittaja on Oulusta kotoisin oleva Joensuun teologisen tiedekunnan opiskelija, joka tuntee kutsumusta pappeuteen.