Olisiko minusta sittenkin?

Riitänkö? Kelpaanko? Olenko oikeanlainen?

Näitä kysymyksiä Ulla Rissanen pyöritti mielessään yhä uudelleen.

Hän oli valmistunut teologian maisteriksi ja työskennellyt tämän jälkeen etupäässä järjestöjen palveluksessa.

Ei, papiksi hänestä ei olisi.

– Papeista minulle syntynyt mielikuva ei vastannut kuvaa itsestäni, Rissanen toteaa.

– En osannut olla pönöttävä, saarnastuolista viisaita sanoja vakaasti pudotteleva ihminen.

Silti kutsumus tehtävään kasvoi ja mieleen hiipi ajatus: olisiko minusta sittenkin?

Kukaan meistä ei ole täydellinen

Pitkä pohdinta sai päätöksensä viime kesänä, kun Ulla Rissanen vastaanotti pappisvihkimyksen.

Ensimmäinen puoli vuotta vierähti Pellon seurakunnassa. Viime tammikuun hän työskenteli Oulunsalossa ja maaliskuussa alkaa pesti Haukiputaalla.

Rissanen kertoo saaneensa rohkaisua pappispohdintoihinsa Raamatun kertomuksista.

– Raamatussa esiintyvistä henkilöistä kukaan ei ole riittävä itsessään. Silti Jumala on heitä käyttänyt.

Pelloa Rissanen kuvailee lintukodoksi, jossa seurakuntalaiset vahvistivat tuoreen työntekijän kelpaavuuden tunnetta.

– Oli hienoa huomata, että saa olla pappina oma itsensä: pieni ja heikko, rikkinäinenkin.

Riittämätön antautuu kannateltavaksi

Ulla Rissanen toteaa meidän kaikkien olevan jollakin tavalla pieniä ja heikkoja. Elämän aikana kasvatamme puolustusmekanismeja peittääksemme sen.

Rissasen puolustusmekanismit romuttuivat, kun elämä satutti tarpeeksi kovaa.
– Minulla on kokemus siitä, kuinka voimat loppuvat niin, että hädin tuskin selviää sängystä ylös. Sellainen riisuu ihmisen pärjäämisen pakosta.

Voimien loppumisen myötä Rissanen sai kokemuksen, jota kuvailee huikeaksi.

– Ymmärsin, että saan luopua, sillä turva ei olekaan minussa itsessäni. Sen sijaan se on Jumalassa, hänelle minä riitän.

– Aina kun minussa syntyy riittämättömyyden tunne, muistutan itseäni kannateltavaksi antautumisesta.

Nuorena päätä ei palella

Kaikissa elämän käännekohdissa Ulla Rissanen ei ole epäröinyt.

Hän lähti 19-vuotiaana vapaaehtoistyöhön tansanialaiseen orpokotiin. Etelätansanialaisessa kylässä kukaan ei puhunut englantia eikä Rissanen osannut paikallisten käyttämää swahilia.

– Kun astuin lentokoneesta, kohteeseen oli matkaa 1100 kilometriä eikä minulla aavistustakaan siitä, kuinka pääsisin perille.

– Olihan se nuoruuden uhkarohkeutta, mutta sisäinen kutsu voitti kaiken.

Kutsumus auttoi jatkamaan myös Afrikassa

Rissanen vietti Tansaniassa eri tehtävissä neljä vuotta. Viimeisimmäksi hän työskenteli Suomen Lähetysseuran palkkalistoilla koulukuraattorina ja sielunhoidon opettajana. Alueella vallinnut patriarkaalisuus toi työhön haasteita.

– Olin paikallisten silmissä vähäpätöinen: nuori, nainen, naimaton enkä edes pappi. Myös osa kollegoista ihmetteli, mitä tällainen ihminen täällä tekee. Kyllähän se herätti riittämättömyyden tunnetta.

Sisäinen kutsumus kantoi silloinkin. Samoin opiskelijoilta saatu tuki.

– Kun he jakoivat omia tarinoitaan, tunsin tekeväni merkityksellistä työtä.

Toiveena oikeasti yhteinen kirkko

Tällä hetkellä Ulla Rissanen sanoo tuntevansa olonsa levolliseksi. Asiat ovat menneet oikein.

Työhön liittyvä näkykin hänellä on.

– Minä haaveilen kirkosta, jossa voi tuntea yhteyden toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Jossa jokainen on aito, oma itsensä.

– Nythän on vähän niin, että jokainen menee itsekseen kirkkoon ja tulee itsekseen sieltä pois.

Rissasen haaveissa seurakuntaelämä keskittyy jumalanpalveluksen ympärille. Seurakunnassa jokainen voi antaa omat lahjansa yhteiseen käyttöön.

– Pappiskeskeisyyden voisimme jo unohtaa.

Ulla Rissanen on mukana P(Elossa ) -tapahtumassa 13.2.YouTubessa klo 16 alkavassa tapahtumassa eri alojen ammattilaiset kertovat suhteestaan pelkoon ja rohkeuteen.