"Rakas kotiväki"

Yli-Iistä kotoisin ollut Erkki Turtinen oli parikymppinen joutuessaan jatkosotaan. Hän piti yhteyttä kotiin kirjeitse opiskelujen, asevelvollisuuden ja rintamalla olonsa ajan. Erkki kaatui Aunuksessa, mutta perheenjäsenten kesken kirjoitetut kirjeet ovat yhä tallessa.

||

Tapahtukoon sinun tahtosi.

Näihin sanoihin päättyy vänrikki Erkki Turtisen viimeinen kirje rintamalta. Erkki kirjoittaa kotiväelle 15. kesäkuuta vuonna 1944, kaksi viikkoa ennen kuin konekiväärin luodit osuvat häneen Ylä-Vitelessä Aunuksessa.

Nelisivuinen viesti on osa kirjeenvaihtoa, jota Erkki kävi lapsuudenperheensä kanssa sodan alla ja sen aikana. Hänen sisarensa Helvi Klemetti muistaa kirjeitä säilytetyn aitan vintillä.

– Siellä oli laatikko, johon kirjeet koottiin. Samaan laatikkoon laitettiin myös ne kotiväen hänelle kirjoittamat viestit, jotka löytyivät Erkin siviilitavaroista hänen kaatumisensa jälkeen.

Erkin veli Kalle Turtinen otti kirjeistä kopiot ja tallensi ne kansien väliin vuonna 2012.

Erkistä tuli ylioppilas keskellä sotavuosia

Erkki Turtinen syntyi Yli-Iissä sijaitsevaan Turtisen taloon vuonna 1922. Hän oli Iida ja Jaakko Turtisen kymmenestä lapsesta toiseksi vanhin.

Helvi, sisarusparven toiseksi nuorin, kertoo lasten tottuneen jo pienestä pitäen talon töihin.

– Meillä oli suuri karja. Työtä oli paljon eikä talossa ollut siihen aikaan sähköä tai juoksevaa vettä.

Vaikka kotona riitti tekemistä, Jaakko Turtinen kannusti lapsiaan myös opiskelemaan. Erkin kirjeenvaihto kotiin alkaa, kun hän on muuttanut Ouluun opiskellakseen Oulun Lyseossa.

Lokakuussa 1939 kirjoitetut rivit enteilevät talvisodan alkamista.
”Rakas kotiväki! Jumalan rauhaa teille sinne! Sota näyttää tulevan väkisellä, mutta säästäköön Korkein meidät sen kauhuilta ja hävitykseltä. (—-) Koulu loppui tänään ja kouluummekin tulee majoitettavaksi reserviläisiä. Ja kaikesta päättäen tulee yleinen liikekannallepano voimaan. (—) Täällä oli eilen illalla pimennysharjoitus, jolloin koko kaupunki oli pimennetty.”

Talvisota kestää marraskuusta maaliskuulle. Erkki saa opintonsa päätökseen vuoden päästä keväällä ja painaa valkolakin päähänsä toukokuussa 1941.

Suru saapuu perheen elämään

Armeijan harmaisiin Erkki astuu syyskuussa 1941. Jatkosota on alkanut kesäkuussa ja Erkki kirjoittaa kotiin:

”Täällä kun tekee velvollisuudet on sitten vapaa ja vailla kaikkia huolia ja tietää varmasti, että muut huolehtii aina huomisen tarpeista. Ja jos niin käy, että joudumme lähtemään rintamalle, niin mielellään menen sinne täyttämään pyhän velvollisuuteni, josta ei saa koskaan tinkiä.”

Perhettä kohtaa suuri menetys, kun äiti kuolee lavantautiin marraskuussa 1941.

Erkki ei pääse hautajaisiin ja suru äidin menetyksestä on kova. Kirjeessään hän kuvailee, kuinka vaikea on uskoa, ettei äiti enää ole kotona ja kuinka itkun saa välillä vain vaivoin pidätetyksi.

”Kuin veitsi käy rintaan kun kuulee toisten puhuvan äidistä…”, hän kirjoittaa.

Erkki Turtinen kirjoitti rintamalta säännöllisesti kotiin. Kirjeissään hän tervehtii perhettään aina rakkainaan. Kuva: Marita Ahlgren

Siellä jossakin: Olot vaikeutuvat vähitellen

Tammikuussa 1942 on edessä jälleen uusi muutos: asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen on Erkin vuoro lähteä rintamalle. Aluksi tunnelma on korkealla.

”Olen koko sotaväessä oloaikani toivonut tänne ja nyt olen onnellinen, nautin täällä ylväistä Karjalan vaaroista ja tästä takalinjan hiljaisesta elämästä.”

Vielä helmikuussa on rauhallista:

”Terveisiä täältä pienestä ja mustasta korsusta noin sadan metrin päästä ryssästä. (—) Hiljaista täällä on ja melkein harmittaa, kun ei näe edes vilaukselta ”vanjan” ampuvan silloin tällöin.”

Huhtikuussa alkaa tapahtua.

”Miten voisin olla tarpeeksi kiitollinen, että kirjoitan tätä vielä terveenä. Sain tulikasteeni 27/4 ja se oli myös monelle viimeinen. Kuten sanottua säilyin eheänä. Mutta sen täytyy olla Jumalan armoa. En ole kelvollinen kyllä nauttimaan tästä, sillä monta parempaa miestä on mennyt.”

Kirjeissä välittyy arki ja huoli

Helvi Klemetti kertoo jokaisen perheenjäsenen kirjoittaneen rintamalle. Hän muistaa isänsä tarttuneen kynään iltaisin.

Isän kirjoituksessa helmikuulta 1942 kuvastuu huolenpito: hän varoittaa poikaansa intoilemasta liikaa ja vannottaa huolehtimaan terveydestä.

”Kuulin myöskin, että sinulla oli nuhaa (yskää) jo lähteissä ja jos sellaista vielä on niin ilmottaudu lääkärille älä turhaan kovin rääkkää itseäsi siitähän voi olla ikäviäkin seurauksia.”

Kirjeeseen piirtyy huoli myös rintamalla olevasta esikoispojasta Aarosta:

”Oli taas niin ikävää kun Aarokin lähti kun emme tiedä vieläkö saamme tavata toisiamme täällä. Vaan kumpahan saisimme tavata siellä autuaitten seurassa niin sehän se riittääkin.”

Liikuttava on myös perheen nuorimmaisen Kallen kirje isoveljelleen. Isot tikkukirjaimet on raapustettu paperille kesäkuussa 1942:

”Hyvä Erkki, alan sinulle kirjoittamaan kun tuli sinua ikävä kun sinä lähit lomalta ja juuri sitä toivoisin että sota loppuisi ja myös toivoisin niin Jumalan sinua varjelevan että säilyisit terveenä…”

Kirjeissä kerrotaan arkisistakin asioista. Esimerkiksi tammikuussa 1944 Annikki-sisar kirjoittaa, kuinka uudenvuoden aattona on valettu tinoja, kuinka Martti-veli ja Pentti-veli ovat tehneet suksia ja sauvoja ja kuinka perheen siat kasvavat.

Helvi Klemetti toivoo, etteivät tulevat sukupolvet unohda sankarivainajien tekemää uhrausta. Kuva: Riitta Hirvonen

Luottamus Luojaan kestää loppuun saakka

Maaliskuussa 1944 Erkki kirjoittaa orastavista toiveista rauhan suhteen, mutta toteaa ehtojen olevan liian kovat.

Viimeisessä, kesäkuussa kirjoitetussa kirjeessään hän huolehtii käytännön asioista: lähettää todistuksensa kotiin, jossa arvelee niiden olevan paremmassa tallessa kuin rintamalla, kysyy joko hänen villapaitansa olisi korjattu ja muistuttaa Annikki-sisarta ruotsin kielen opiskelusta.

Kotona vallinnut voimakas hengellisyys ja luottamus Jumalaan tulee esille vahvana vielä viimeisessäkin viestissä:

”Vaara uhkaa kansamme olemassaoloa, mutta vältämme sen kuin ennenkin Jumalan avulla ja liittymällä yhteen yhdeksi kokonaiseksi järkkymättä paikallaan seisovaksi armeijaksi.”

Kirje päättyy: Monet terveiset teille kaikille ja myös naapureihin. Kirjoittakaa! Tapahtukoon sinun tahtosi. Erkki”

Isä etsii poikansa ruumista

Konekiväärijoukkueen johtajana toiminut Erkki menehtyy taistelussa, mutta kuluu lähes kuukausi ennen kuin perhe saa siitä tiedon.

Helvi Klemetti oli tuohon aikaan 10-vuotias. Hän liikuttuu yhä, kun muistelee tapahtunutta.

– Ensimmäisen kerran saimme vihiä Erkin kuolemasta, kun hänen taistelulähettinsä joutui Asemakylän koululle perustettuun sotilassairaalaan ja kertoi siellä Erkin kaatuneen.

– Sen jälkeen isä meni juna-asemalle aina kun sinne kuljetettiin kaatuneita. Hän katsoi läpi jokaisen junan ja etsi Erkkiä kaatuneiden joukosta.

Virallinen tieto tuli lopulta, kun kylällä työskennellyt poliisi lähetti sotilaan kertomaan asiasta kotiin.

– En muista sota-ajasta kovin paljoa, mutta järkyttävät asiat muistan. Mieleeni on piirtynyt tarkasti, kuinka tämä viestin tuonut sotilaspoika istui pirtissämme ja kertoi asiasta.

Miksi-kysymykseen ei ole vastausta

Erkin ruumista ei koskaan saatu kotiin. Taistelutoverit olivat kuljettaneet sitä perääntyessään jonkin matkaa, mutta tilanteen käytyä liian tiukaksi ruumis oli pitänyt jättää maastoon.

Erkki Turtisen muistokivi on Yli-Iin sankarihaudalla. Helvi on ajatellut veljeään usein.

– Mielessäni on ollut toistamiseen kysymys, miksi tämän piti tapahtua. Erkki oli vasta 22-vuotias, haaveili papin työstä ja oli jo ilmoittautunut Helsingin yliopistoon.

– Miksi-kysymykseen ei saa koskaan vastausta. Mutta ei Erkki ollut ainoa menehtynyt. Koko Suomi itki kaatuneita isiä ja veljiä.

 

Sen jälkeen isä meni juna-asemalle aina kun sinne kuljetettiin kaatuneita. Hän katsoi läpi jokaisen junan ja etsi Erkkiä kaatuneiden joukosta.

Helvi Klemetti

 

Lähteet: Kirjeitä sieltä jostakin,
kokoelma Erkki Turtisen
käymää kirjeenvaihtoa
Veteraanin joulu 2010.

 

Onko sinulla tietoa sankarivainajista?

Oulun seurakuntayhtymä kerää toisessa maailmansodassa kaatuneiden oululaisten sotilaiden elämäntarinoita. Ne on tarkoitus tallentaa Sankarihautojen tarinat -verkkosivustolle.

Kaatuneiden omaiset voivat lähettää sankarivainajasta kertovan tekstin, jonka pituus on noin puoli liuskaa eli 2 000–2 500 merkkiä. Mukaan voi liittää myös valokuvia tai vaikka kirjeen tai kortin.

Viestissä pitää mainita kaatuneen etunimet ja sukunimi, syntymä- ja kuolinaika sekä minne hänet on haudattu.

Materiaalia pyydetään toukokuun loppuun mennessä osoitteeseen oulu.sankarihaudat@evl.fi tai kirjeenä osoitteeseen Oulun seurakuntayhtymä, Sankarihautojen tarinat, PL 122, 90101 Oulu.

 


Jaa sivu eteenpäin


Lue artikkeliin liittyviä aiheita

Mitä mieltä olit artikkelista?

Millaisia ajatuksia tai tunteita juttu herätti? Haluatko lähettää viestin haastatellulle tai jutun tekijälle? Anna risuja tai ruusuja alla olevalla lomakkeella. Arvomme palkintoja palautteen antajien kesken, joten jätä yhteystietosi, mikäli haluat osallistua arvontaan.

Palautelomake (artikkelit)

Aiheeseen liittyvää