Marita Nissinen ja Aili Starobinets.

Sukututkimus toi esiin edellisten sukupolvien tarinoita

21.9.22

Sukututkimuksen harrastaja Marita Nissinen tietää, että jokaisella ihmisellä olisi tarina kerrottavanaan. Hänen edesmenneiden sukulaisten tarinoihin liittyvien tietojen lisäksi hän löysi myös uuden pikkuserkun, Aili Starobinetsin.


Teksti: Riitta Hirvonen . Kuvat: Riitta Hirvonen .

Sukututkimus on harrastus, joka vie helposti mennessään.

– Perehtyessäni esivanhempieni elämään olen oppinut ymmärtämään omia vanhempiani ja samalla itseäni, kertoo haapajärvinen Marita Nissinen.

– Kunnioitus menneitä sukupolvia kohtaan on kasvanut. Välillä mietin, miten he ovat jaksaneet kaiken tuon. Esimerkiksi isomummoni Klaara menetti kymmenestä lapsestaan viisi alle vuodenikäisenä. Miten minä olisin jaksanut kantaa tuollaisen kohtalon?

Miten minä olisin jaksanut kantaa tuollaisen kohtalon?

Marita Nissisen sukututkimusharrastus alkoi toden teolla reilu kaksi vuotta sitten. Aivotärähdys pakotti lepoon, mutta joutilaana oleminen tuntui vaikealta. Hän mietti, olisiko nyt hyvä hetki tutkia lisää omaa sukua.

– Olin kuullut tarinoita esivanhemmistani, mutta tarkempaa tutkimusta en ollut pysähtynyt tekemään.

Nuoren tytön käsittämätöntä rohkeutta

– Ryhdyin selvittämään Aino Lyydian, Lyytiksi kutsutun mummoni tarinaa. Lyyti matkusti yksin Amerikkaan 17-vuotiaana vuonna 1910. Hän teki siellä kolme vuotta palvelijan töitä ja palasi sitten Suomeen.

– Lyyti meni naimisiin Svante-papan kanssa. Svante oli tavallinen hevosmies ja kävi Amerikassa tienaamassa talorahoja 1920-luvulla, kun perheessä oli jo viisi lasta, Nissinen kertoo.

Lyyti-mummunsa rohkea ratkaisu matkustaa Pohjanmaan pikkukylästä toiselle mantereelle sai Nissisen miettimään, mistä nuori tyttö sai rohkeutta hurjaan ratkaisuunsa.

– Tuskin hän oli aiemmin matkustanut minnekään. Miten kauan matka kesti ennen kuin hän pääsi edes laivaan, joka vei hänet Suomesta Amerikkaan?

Nissiselle on selvinnyt, että myös Svanten veli Matti oli muuttanut Amerikkaan nuorena, vasta 16-vuotiaana vuonna 1903.

Sukututkimus kertoo matkoista

– Mitään täysin uutta sukututkimus ei ole minulle paljastanut. Paremminkin hain todisteita tarinoille, joita suvussani on kerrottu Lyytistä, Svantesta, isosetä Matista ja isotäti Siiristä, Nissinen kertoo.

– Tarinoille löytyikin ajankohdat: matkustuspäivät, laivat ja passitiedot.

Varhaisten sukulaisten vaiheisiin eivät liity vain amerikanmatkat, vaan isotäti lähti perheineen Amerikasta, hienosta omasta talostaan Neuvosto-Karjalaan 1932.

Samoihin aikoihin, vuosina 1931–1935, noin 6 000 amerikansuomalaista pakkasi omaisuutensa ja oli valmis tekemään työtä Neuvosto-Karjalan hyväksi. Miehistä suurin osa kuoli Stalinin vainoissa. Niin myös Siirin mies Seemi.

– Uutena, hieman järkyttävänäkin tietona löytyi Leinin, Siirin tyttären liittyminen vapaaehtoisena puna-armeijaan. Sen hän itsekin salasi kertomalla olleensa ”armeijassa töissä”, Nissinen selvittää.

Sukututkimus tutustutti uuteen pikkuserkkuun

Hienoinen jännitysnäytelmä tutkimustyössä oli, kun Neuvostoliiton aikaisia tapahtumia Nissisen apuna selvitti hetken aikaa alan tutkija. Hän löysi Siirin pojantyttären Aili Starobinetsin.

Silloin sydämeni löi ylimääräisen lyönnin.

– Silloin sydämeni löi ylimääräisen lyönnin. Tiesin, että muutama sukulainen oli muuttanut Suomeen Neuvostoliiton kaaduttua, mutta Ailia en muistanut.

– Kirjoittelimme hänen kanssaan ja soittelimme. Sain häneltä paljon tietoa Neuvostoliiton aikaisista tapahtumista. Parasta on, että nyt Aili asuu Oulussa ja olemme muutaman kerran tavanneet toisemme.

– Tunnistin heti, että olemme sukulaisia, Nissinen kertoo hymyillen.

Tarinat yksinkertaisesti vievät mennessään

Hurahtamista sukututkimukseen on vaikea selittää, Nissinen toteaa.

– Ihmistarinat ovat kiehtoneet minua lapsesta saakka. Sepitin juttuja siskolleni ja serkuilleni. Halusin ryhtyä salapoliisiksi ja arkeologiksi. Toimittajan työssäni tein mieluiten henkilöhaastatteluja.

Ihmistarinat ovat kiehtoneet minua lapsesta saakka.

– Sukututkijana olen saanut etsiä tietoa ja löytää sitä. Välillä olen tehtävässäni epäonnistunutkin.

– Vanhat rippikirjat ovat kiehtovia, koska ne ovat olleet eräänlaisia päiväkirjoja, joita papit ovat kirjoittaneet. Ne antavat valtavasti tietoa eletystä ajasta, paikkakunnista ja ihmisistä.

– Joskus tutkimusta tehdessä menen flow-tilaan: en huomaa ajankulua enkä pysty lopettamaan tutkimustani. Taustatietojen hankkimiseen saan menemään loputtomasti aikaa.

Harrastus on antanut ”ihan älyttömästi”.

– Sukututkimuksen tekeminen kannattaa, mutta varoitan, se tarttuu kiinni kuin papin rippikirjaan kirjaama paiserutto, Nissinen toteaa pilke silmässä.

Yleinen historia kulkee tutkimuksen rinnalla

Sukututkimusta on kutsuttu historian aputieteeksi. Tämän väitteen Nissinen allekirjoittaa.

– Itse sukututkimus ei mielestäni anna hirmuisesti historian tietoa, vaan sitä täytyy erikseen lukea sukututkimuksen rinnalla. Itse olen opiskellut kansatiedettä, etnologiaa ja kulttuurihistoriaa.

Olen opiskellut kansatiedettä, etnologiaa ja kulttuurihistoriaa.

– Siksi muistissani on valmiiksi aika paljon asioita, jotka ovat auttaneet sijoittamaan läheisiäni historiallisiin yhteyksiin.

– Neuvosto-Karjalan tasavallasta en tiennyt aiemmin juuri mitään, joten siitä olen lukenut melkoisen määrän tietokirjoja ja tutkimuksia sekä perehtynyt aikalaisten kertomuksiin. Ylen arkistoissa on runsaasti aiheesta haastatteluja ja ajan filmejä.

– Yksi arkiston aarteista kertoo laivasta, jolla Siirikin perheineen lähti Amerikasta Neuvostoliittoon. Filmille on kuvattu kaikki iloiset lähtijät.

Pelkät nimet eivät riitä harrastajalle

Nissinen ei innostu sukuselvityksestä, joka pitää sisällään sukutaulut, syntymä- ja kuolinajat sekä kertoo lähisukulaiset.

– Haluan saada lihaa luiden ympärille. Vasta kun olen saanut selville tarinoita, ihmisistä tulee eläviä ja tuntevia.

– Olen halunnut koota selvittämäni hajanaiset tiedot ehyeksi kertomukseksi. Olen kirjoittanut sukuni tarinoista romaanikäsikirjoituksen perinnöksi nuoremmille sukupolville.

Sukututkimus on suosittua ja moni miettii sen aloittamista. Nissinen antaa kallisarvoisen vinkin, miten selvitystyössä pääsee alkuun:

– Ensimmäiseksi kannattaa haastatella elossa olevia vanhoja sukulaisia ja kirjoittaa tai äänittää kerrotut tarinat muistiin.

Ensimmäiseksi kannattaa haastatella elossa olevia vanhoja sukulaisia ja kirjoittaa tai äänittää kerrotut tarinat muistiin.

– Rippikirjat löytyvät netistä ”ikuisesti”, mutta sukutarinat katoavat ihmisten myötä. Itseänikin harmittaa, että enojen ja äidin mukana meni paljon tietoa, jota en ehtinyt kysellä.

Pikkuserkku avasi uuden maailman

Nissinen kokee, että sukututkimus antaa elämälle uutta sisältöä.

– Sukumme tarinan selvittämisen myötä olen pitänyt paljon enemmän yhteyttä serkkuihini. Yhteys suvun sisällä on tiivistynyt. Jaan saamaani tietoa eteenpäin blogissani.

– Parasta on tietysti Ailin löytyminen ja häneen tutustuminen. Hän avasi minulle kokonaan uuden maailman.

1990-luvun lopusta saakka Oulussa asunut Aili Starobinets iloitsee vuorostaan, että on saanut pikkuserkkunsa tutkimuksista tarinan mummolleen ja koko isänsä suvulle.

Sukulaisten kohtalot tulivat lisää tutuksi, kun Maritan blogin kautta Ailiin otti yhteyttä tutkija, joka oli selvittämässä kirjaansa varten Kylväjä-nimisen amerikansuomalaisten kolhoosin tarinaa Neuvostoliitossa.

Juuri tuossa kommuunissa Ailin äiti oli lapsena asunut vanhempineen.

=> Anna palautetta jutusta täällä

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä