Pääkirjoitus: Omat juuret kantavat

Tiedätkö, minkä niminen oli isänisäsi äiti? Yllättävän harva meistä tietää. Minäkään en sitä tiedä, mutta tiedän, ketkä olivat äidinäitini vanhemmat.

Palautin nimiä mieleeni loman aikana selailemalla sukukirjaa Manamansalon Heikan Karppisista. Sen kautta pystyn luomaan ketjun yhdestä sukuhaarastani aina 1500-luvun lopulle saakka.

Nimien sekä syntymä- ja kuolinvuosien lisäksi kovin paljon muuta heidän elämästään ei voi tietää, mikäli he eivät ole olleet käräjillä riita- tai rikosasioissa. Tuo vähäinenkin tieto tuo kuitenkin tunteen siitä, että on osa sukupolvien jatkumoa.

Näin keskikesällä moni nuori suunnittelee muuttoa toiselle paikkakunnalle opintojen perässä tai aloittaa uutta elämänvaihetta kotipaikkakunnallaan. Muutosten myötä nuori itsenäistyy ja rakentaa kuvaa itsestään.

Muistan tutkineeni sukukirjaa yhdessä opiskelukavereideni kanssa sekä haaveillessani jälkikasvusta ja miettiessäni heille nimivaihtoehtoja. Monta vuotta olen suunnitellut tekeväni kirjan perusteella sukupuuta itselleni. Tänä kesänä sen tein. Puuhun jäi paljon tyhjiä oksia, ja tunnen itsessäni kipinän lähteä etsimään lisää tietoja.

Onneksi liikkeelle voi lähteä pienestäkin. Kesä on sukutapaamisten ja perhejuhlien aikaa. Silloin kannattaa jututtaa vanhempia sukupolvia, ja kysellä heiltä tietoja. Jos intoa on vielä syksylläkin, sukututkimuksessa pääsee vauhtiin, jos löytyy yhdenkin esivanhemman tiedot vähintään 100 vuoden takaa.

Sellaiset voivat löytyä esimerkiksi hautakivestä. Aivan kuten perhejuhliin, myös edesmenneiden sukupolvien leposijoille kannattaa suunnata oman jälkikasvun kanssa, jos sellaista on. Näin lapsille kasvaa pikkuhiljaa ymmärrys omista juuristaan. Ne kantavat myös silloin, kun on aika alkaa rakentaa omaa elämää.

Kirjoittaja on Rauhan Tervehdyksen päätoimittaja