Piispa Mari Parkkinen näkee kirkolliskokouksen tehtäväksi etsiä yhdistävää tekijää

Turussa koolla oleva kirkolliskokous viettää 150-vuotisjuhlavuottaan.

Kevätistuntoviikko alkoi maanantaina juhlamessulla Turun Mikaelin kirkossa.

Mikkelin hiippakunnan piispa Mari Parkkinen käsitteli saarnassaan kirkolliskokouksen historiaa sekä uskontunnustuksen ydintä ja muutoksen olemusta.

Piispa palasi kirkolliskokouksen alkuhetkiin ja totesi, että kehitystä ei tapahdu ilman muutosta. Muutos ja yhteisen suunnan hakeminen ei kuitenkaan aina ole helppoa, eikä se sitä ollut ensimmäisessä kirkolliskokouksessakaan, joka kesti kuukauden verran:

– Ensimmäisen kirkolliskokouksen aikaan vielä kohtuullisen tuore Schaumanin kirkkolaki oli kovassa käytössä ja siihen viitattiin hanakasti. Laista ja järjestyksestä tai sen tulkinnasta ei aina oltu samaa mieltä. Asioita saatiin kuitenkin edistettyä ja yhteisiä näkemyksiäkin löytyi. Ehkä ymmärrettiin, ettei kaikesta tarvitse tai aina edes voi olla samaa mieltä, mutta siitä huolimatta oli jatkettava eteenpäin yhdessä.

Piispa totesi, että myös teologiaan ja uskoon liittyvät asiat muuttuvat:

– Jokainen raamatuntutkija tietää, että sanat ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Jokainen luterilainen tietää, että kirkkoamme ei olisi, jos Martti [Luther] ei olisi ollut muutoksen airut, mutta luulenpa, että tänä päivänä kaikki Martinkaan opetukset eivät kestä päivänvaloa.

Vaikka moni asia on muuttunut, yksi ei ole muuttunut mihinkään. Se on perustus, jolta kaikki työmme nousee.

Piispa Parkkinen totesi, että kaiken muutoksen ja erilaisten mielipiteiden keskellä on tärkeää pyrkiä löytämää yhteinen näkemys.

Hän muistutti uskontunnustuksen roolista, se on kirkon yhteisen uskon pohja. Viime vuonna 1700 vuotta täyttäneessä Nikean uskontunnustuksessa saatiin sovittua yhteisestä tekstistä. Tätäkin seurasi teologinen kiista, johon Suomen evankelis-luterilaisessa löydettiin ratkaisu vasta viime vuosina.

Piispan mukaan uskontunnustuksen punnitut sanat ovat paras versio ja ymmärrys opistamme, johon ihminen pystyy. Uskontunnustus kertoo uskosta Jumalan tekoon, ”jonka edessä jokainen kristitty, jokainen ihminen, joutuu toteamaan, että kukaan ei pelastu pelkällä teologisella tulkinnalla, vaan Jumalan armosta ja rakkaudesta. ”

Piispa totesi jokaisen meistä tulevan erilaisista lähtökohdista. Kirkolliskokousedustajatkin kantavat mukanaan omaa ja taustayhteisöjensä perintöä. Siksi ei ole ihme, että välillä syntyy ristiriitoja. Piispa näki kirkolliskokouksen tehtävänä etsiä yhdistävää tekijää.

Väistämättömän muutoksen keskellä piispa muistutti siitä, mikä on pysyvää:

– Teologia on muuttunut, tulkinnat ovat muuttuneet, Raamatun sanatkin ovat käännöksien myötä muuttuneet. Vaikka moni asia on muuttunut, yksi ei ole muuttunut mihinkään. Se on perustus, jolta kaikki työmme nousee. Se perustus on Jeesus Kristus.

Puhe kokonaisuudessaan on luettavissa piispan verkkosivuilla.

ENSIMMÄINEN KIRKOLLISKOKOUS 150 VUOTTA SITTEN KESTI KUUKAUDEN

Suomen evankelis‑luterilaisen kirkon ensimmäinen kirkolliskokous järjestettiin Turussa kesäkuussa 1876. Paikalle saapui 84 edustajaa eri puolilta maata päättämään kirkollislain esityksistä ja keskustelemaan kirkon toiminnasta.

Kulkueen johdossa olivat arkkipiispa Edvard Bergenheim, piispa Frans Ludvig Schauman ja Kuopion piispan sijaisena toiminut tuomiorovasti Aron Gustaf Borg. Heitä seurasivat senaatin, hovioikeuksien ja yliopiston edustajat sekä hiippakuntien valtuutetut. Jumalanpalvelus pidettiin suomeksi ja ruotsiksi.

Kokous kesti koko kesäkuun, ja työtahti oli alusta alkaen tiivis. Ensimmäiset kolme päivää kokoustettiin putkeen, minkä jälkeen pidettiin helluntaitauko ja 14. kesäkuuta alkaen aikataulu tiukkeni, ja kokouksia pidettiin yhä pidempinä jaksoina. Pisimpänä päivänä kokous kesti aamusta lähes puoleen yöhön kahdessa jaksossa. Sunnuntaisin, helluntaina ja juhannuksena ei kokoustettu.

Heti ensimmäisenä päivänä käsiteltiin työjärjestystä ja kokouksen käytännön kulkua. Illalla kokous valitsi järjestämisvaliokunnan, joka laati työjärjestysehdotuksen seuraavaksi päiväksi.

Suuren salin lisäksi työskentely tapahtui yhdeksässä valiokunnassa, jotka valmistelivat asiat täysistuntojen päätettäväksi. Valiokuntia olivat mm. kirkkolakivaliokunta, eriuskolaisvaliokunta, virsikirjaehdotusten tarkastusvaliokunnat, talousvaliokunta ja anomusvaliokunta. Valiokuntien kokoukset sijoittuivat pääosin kesäkuun alkuun ja niitä pidettiin silloin, kun suuri sali ei ollut koolla.

Kuukauden mittainen rupeama jatkui täysipainoisena vielä viimeisenä kokouspäivänä 30. kesäkuuta 1876 sisältäen edelleen keskusteluja ja päätöksiä ennen kuin arkkipiispa Bergenheim päätti keskustelun ja piti pitkän päätöspuheen.

Puheessaan arkkipiispa Bergenheim kiitti edustajia heidän työpanoksestaan ja korosti mielipide-erimielisyyksien luonnollisuutta julkisessa keskustelussa.

Porvoon piispa Frans Schauman esitti vielä omat kiitossanansa arkkipiispalle, jonka jälkeen kello 18 edustajat siirtyivät Tuomiokirkkoon päätösjumalanpalvelukseen. Päätösjumalanpalvelus antoi koko kuukauden kestäneelle prosessille arvokkaan, hengellisen päätöksen.

Lähde: evl.fi