Ympäristöahdistukseen auttavat ympäristön hyväksi toimiminen ja tunnetaitojen opettelu

Tutkimusten mukaan yhä suurempi joukko ihmisiä kokee ympäristökriisin takia erilaisia vaikeita ympäristötunteita.

Ympäristön muutokset koskettavat meitä kaikkia, halusimme tai emme. Siksi niihin liittyviä tunteita on hyvä oppia käsittelemään paremmin, sanoo ympäristötunteita tutkiva ympäristöteologian dosentti Panu Pihkala.

Ihmisen toiminnasta johtuva maailmanlaajuinen ympäristökriisi aiheuttaa psyykkistä kuormitusta.

Muun muassa luontokato, ilmastonmuutos tai oman asuinympäristön nopea muuttuminen voivat aiheuttaa ympäristösurua, ilmastoahdistusta, voimattomuutta, syyllisyyttä, vihaa ja turhautumista – mutta myös toivoa ja toimintatarmoa.

Ympäristösurua voivat aiheuttaa paikalliset tai globaalit muutokset, vaikkapa tutun metsän avohakkuu tai lumisten talvien katoaminen

– Ympäristön muuttumisen aiheuttama suru on kasvava kansainvälinen tutkimusaihe, Panu Pihkala sanoo.

Ympäristösurua voivat aiheuttaa sekä paikalliset, omia kotikulmia koskettavat muutokset että laajemmat maapallonlaajuiset muutokset.

Suru voi liittyä esimerkiksi tuttujen maisemien menettämiseen.

– Mökin vieressä kasvanut metsä avohakataan äkisti tai tuttu korpisuo rakennetaan asuinalueeksi.

Ihminen voi kokea surua esimerkiksi siitä, että ilmastonmuutoksen vuoksi lapsuuden lumiset talvet alkavat olla historiaa.

Myös muunlaiset laajat muutokset maapallon ekosysteemeissä voivat olla ympäristösurun aiheuttajia.

Pihkala sanoo, että ympäristötunteita käsittelevät termit ovat uusia, mutta ilmiöt itsessään ovat tuttuja jo pitkältä ajalta.

– Yksi esimerkki vahvoista ympäristötunteista liittyy jokien patoamisiin ja tekojärvien rakentamisiin pohjoisessa Suomessa. Kotipaikkojen menettämisen surusta on tehty mielenkiintoista tutkimustakin.

Toiminta ja tunteiden kohtaaminen auttavat

Ympäristötunteet vaikuttavat hyvinvointiimme ja toimintakykyymme. Siksi niiden kohtaaminen on tärkeää, Pihkala sanoo.

Hänen mukaansa jokainen voi harjoitella käymään läpi omia tunteitaan.

– Ahdistuksessa auttavat ennen kaikkea tunteiden kohtaaminen sekä toiminta ympäristön hyväksi.

Hyvä ensiaskel on tunnistaa, että ympäristöasiat herättävät itsessä tunteita. Niiden nimeämistä voi helpottaa esimerkiksi käsitekartan tekeminen.

Omien tunnetaitojen kehittämiseen on Pihkalan mukaan olemassa monenlaisia sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä metodeja.

Ympäristösurun käsittelyä hankaloittaa Panu Pihkalan mukaan se, että nyky-yhteiskunnissa on heikot suremiseen liittyvät taidot.

Pihkala on kehittänyt ympäristötunteiden kanssa elämiseen prosessimallin, jossa on kolme ulottuvuutta: toiminta, surun kohtaaminen sekä etäisyyden pito.

– Toiminta ympäristön puolesta auttaa sekä maapallon ekosysteemejä että meitä itseämme.

– On selvää, että jonkinlainen toiminta maailman puolesta helpottaa ympäristötunteiden kanssa elämistä, mutta se ei tietenkään ole ainoa ratkaisu. Ympäristökriisissä on kyse niin isoista maailmanlaajuisista kysymyksistä, että ei niitä yksittäisten yksilöiden voimin pystytä ratkaisemaan.

Surun kohtaaminen auttaa Pihkalan mukaan prosessoimaan muutoksia ja arvostamaan sitä, mitä ympäristöstä vielä on jäljellä.

Etäisyyden ottaminen voi olla vaikka sitä, että aika ajoin rajoittaa ympäristökriiseistä kertovien uutisten seuraamista.

– Näiden ulottuvuuksien välille on tärkeä löytää tasapaino, Pihkala sanoo.

Kaikki tunteet ovat arvokkaita

Ympäristösurun käsittelyä hankaloittaa Pihkalan mukaan se, että nyky-yhteiskunnissa on heikot suremiseen liittyvät taidot.

Pihkalan mukaan ympäristötunteita ei tarvitse arvottaa myönteisiin tai kielteisiin, sillä kaikki tunteet ovat arvokkaita.

Myös surun arvo pitää osata nähdä.

Joitakin tunteita on hankalampi kokea, mutta jokaisen tunteen olemassaololle on syynsä.

Suru luokitellaan usein negatiiviseksi tunteeksi, mutta Pihkalan mukaan myös surun arvo pitää osata nähdä.

Pihkala korostaa vielä, että kaikki ympäristötunteet eivät ole negatiiviselta kalskahtavia.

– Kun ihmiset yhdessä pyrkivät tekemään asioita paremman maailman puolesta, tekemiseen liittyy paljon positiivisia tunteita kuten voimaantumista, merkityksellisyyden tunnetta, yhteistoiminnan iloa, kelpaamista ja ylpeyttä.

Joskus ympäristösuru halutaan piilottaa

Ympäristökysymyksiin liittyvät sosiaaliset ja poliittiset ristiriitaisuudet voivat aiheuttaa sen, että ihminen kätkee ympäristösurunsa.

Ihmisillä on erilaisia käsityksiä siitä, mikä lasketaan menetykseksi. Suremista ei aina pidetä oikeutettuna. Esimerkiksi metsän avohakkuu on osalle menetys, osalle se on tulonlähde.

Tai kuten Pihkala kirjoittaa mielenterveysjärjestöjen ympäristöahdistus.fi -verkkosivustolla: ”Nyky-Suomessa on esimerkiksi sosiaalisesti sallitumpaa surra norppien vähenemistä kuin susien vähenemistä”.

Kirkko voisi pitää esillä toivon näkökulmaa

Pihkalan kirjan Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo esittelytekstissä kysytään: miten olla toiveikas, kun koko maailma tuntuu olevan menossa päin helvettiä?

Pihkalan mukaan kirkolla voisi olla ympäristöasioissa rooli toivon näkökulman ylläpitäjänä.

– Parhaimmillaan seurakunnat voivat olla paikkoja, joissa elämän koko kirjo voisi olla läsnä ja ihmiset saisivat kokea kaikenlaisia tunteita ilman, että mikään olisi kauhistus.

Jo tälläkin hetkellä esimerkiksi rippileireillä osa kirkon työntekijöistä toimii nuorten maailmantuskan jakajina ja tulevaisuudentoivon antajina.

Toivon tuojaksi Pihkala mainitsee myös median.

– Kehityskulkujen raportointi on tietysti yksi merkittävä tiedotusvälineiden tehtävä. Usein tuntuu tosin, että huonot uutiset on enemmän uutisia kuin arjen tilastoimaton hyvyys.

Vakavia uhkakuvia pitää Pihkalan mukaan käsitellä – mutta on hyvä miettiä, millaiseen sävyyn.

– Tarvetta ratkaisukeskeiselle ympäristöjournalismille ollut jo pitkän aikaa.

Nuoret haluavat olla aktiivisia toimijoita

Panu Pihkala oli mukana opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaryhmässä, joka muodosti kokonaiskuvaa nuorten tulevaisuususkon heikkenemisen syistä ja seurauksista.

Ryhmä antoi toimenpidesuositukseksi vahvistaa nuorten osallisuutta ja tulevaisuususkoa ilmasto- ja ympäristötoimissa.

Kunnianhimoinen ja ratkaisukeskeinen ympäristöpolitiikka loisi toivoa ja luottamusta siihen, että ongelmiin puututaan. Tämä vähentäisi ilmastoahdistusta ja vahvistaisi nuorten kokemusta siitä, että yhteiskunta toimii kestävän tulevaisuuden rakentamiseksi.

Asiantuntijaryhmän mukaan nuoret haluavat olla aktiivisia toimijoita ilmasto- ja ympäristökysymyksissä, mutta heidän osallistumisensa jää usein kuulemisen tai konsultoinnin tasolle.

– Nuorille pitää antaa aitoa vaikutusvaltaa ympäristökysymyksissä, Pihkala ajattelee.

• Panu Pihkala saarnaa 23. elokuuta kello 10 alkavassa messussa Oulujoen kirkossa sekä pitää puheen messun jälkeen kirkossa alkavassa Elojuhlassa.

Panu Pihkala

• kansainvälisesti tunnettu ympäristöahdistuksen ja muiden ympäristötunteiden tutkija sekä teologi ja kirjailija

• on tutkinut myös uskonnon ja ympäristöasioiden suhdetta ja kehittänyt kristillistä ympäristökasvatusta

• on julkaissut muun muassa kirjat Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (2017) sekä Mieli maassa? Ympäristötunteet (2019)