Klaus Härö antaa äänen heille, joiden oma ääni ei kuulu

Kovilla olevat, kiusatut ja syrjityt yksilöt tai vähemmistöt sekä ihmissuhteensa ihan itse sössineet ja sivuraiteelle joutuneet tyypit ovat olleet usein keskiössä käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja Klaus Härön elokuvissa. 

– Yritän antaa äänen niille, joiden oma ääni ei kuulu. Tässä ajassa nostetaan helposti peukku ylös tai alas, toisia puolustetaan tai vihataan. Ihmiset pitäisi nähdä monipuolisemmin.

Elokuvan voima on päästä hyvin lähelle yksittäistä ihmistä, ja sitä kautta katsojia voidaan koskettaa, ohjaaja kokee. 

– Kaikilla elokuvillani olen pyrkinyt samastumispinnan tarjoamiseen, jotta pääsisimme näkemään erilaisten ihmisten sisään. Toivon itsekin lähteväni aina elokuvateatterista ulos niin, että olen päässyt hetkeksi jonkun toisen saappaisiin.

Lähimmäisten tilanteeseen eläytyminen ja tarvittaessa auttaminen on olennainen osa Härön ajattelua. Hän sanoo kunnioittavansa suuresti kaikkia niitä, jotka ovat valinneet empaattisen ja altruistisen toisten auttamisen tien. 

– Omaishoitajat, vapaaehtoistyöntekijät, sairaanhoitajat, opettajat, sosiaalityöntekijät, pastorit… He ovat arvostukseni top-listalla. Yhtä lailla moni toimitusjohtaja saattaa vapaa-ajallaan auttaa läheisiään tai sairasta puolisoaan.

Lempeä katse antisankareihin

Klaus Härö ei ole taiteilijana mustan huumorin tai viiltävän ironian ystävä, vaan hänen elokuvissaan suhtaudutaan hankalasti käyttäytyviin ja epäkypsiinkin antisankareihin lempeästi ja ymmärtäväisesti. 

– On paljon sellaista taide-elokuvaa, joka on kyllä kekseliästä ja briljanttia, mutta lopputulema saattaa olla hyvinkin mustaa, kyynistä tai hedonistista.

Härön elokuvassa Tuntematon mestari (2019) vanha taidekauppias saa tilaisuuden tutustua ainoaan tyttäreensä, johon on katkaissut välit tylysti kauan sitten.

Härö näyttää ajattelevan, että hankalatkin ihmissuhteet voivat korjaantua tai vähintään parantua, jos hyvää tahtoa vain on, ja jos armo käy oikeudesta. 

– Osoitan mielelläni elokuvissani kohti ihmisen välistä sovintoa. Olen käsitellyt tätä teemaa myös omassa elämässäni.

Omakohtaisista aineksista ammentavassa teoksessa Elämää kuoleman jälkeen (2020) törmäyskurssilla ovat äreä isä ja aikuistunut poika, joiden pitäisi järjestää äidin hautajaiset. 

– Niin kauan kuin aikuinen lapsi ei tee sovintoa puutteellisten vanhempiensa ikävien puolien kanssa, hän ei pysty olemaan sinut itsensäkään kanssa, Härö tietää.

Usko sovintoon uhriutumatta

Ruudussa ja suoratoistopalveluissa nähtävissä olevassa elokuvassa Rakkaani merikapteeni (2022) Härö jatkaa vanhempien ja lasten vaikeiden suhteiden työstämistä.

Marttyyrimainen nelikymppinen tytär Grace siivoaa isänsä kotia ja laittaa tälle ruokaa. Vanha merikarhu ei apua kaipaa, eikä osaa kiittämättömänä ihmisenä arvostaa sitä.

Nimi Grace merkitsee armoa, mutta tytär on kykenemätön antamaan anteeksi isälleen. Grace janoaa kiitosta siitä uhrista ja työstä, minkä on tehnyt vanhempiensa puolesta, mutta rakkautta ja kiitollisuutta ei voi väkipakolla vaatia.

Tyttären hankkimalle kodinhoitajallekaan kapteeni ei anna alkuun avaimia yhteyteen vaan potkut. Seniorien rakkaussuhde siitä silti syntyy. 

– Aikuisessa lapsessa nostaa päätään kateus, katkeruus ja mustasukkaisuus. On surullista, että oman isän kaipuu estää sallimasta hänelle uutta rakkautta.

Jos lapsi on saanut epäoikeudenmukaista ja huonoa kohtelua, kurjista kokemuksista on ymmärrettävästi vaikea päästä yli. 

– Mutta koko aikuisikäänsä ei voi käyttää katkeraan uhriutumiseen ja vanhempien syyttämiseen. Ihmisen on hyvä antaa anteeksi.

Kristitylle kyseessä ei ole vain vahva suositus vaan välttämättömyys. Kun ihminen on saanut anteeksi Jumalalta, hänet on kutsuttu antamaan anteeksi läheisilleen, Härö painottaa.

Aina niin onnellisesti ei käy. Katsoja saa jännittää, ehtivätkö katkera Grace ja jäärä isä sopia ennen kuin hauraasta vanhuksesta aika jättää.

Härö puolustaa tuotannossaan ponnekkaasti pieniä ja heikkoja, jotka ovat isompiensa armoilla.

Näkymättömän Elinan (2003) nimihenkilö oirehtii isänsä kuolemaa ja joutuu opettajansa kiusaamaksi. 

Läpimurtoteos Äideistä parhain (2005) kertoo Ruotsiin lähetetystä sotalapsesta, joka koki kaksinkertaisen hylkäämisen jouduttuaan jättämään kasvattiperheensä ja palaamaan Suomeen.

Uusi ihminen -elokuvassa (2007) 17-vuotias köyhän perheen tyttö joutuu äitinsä kuoltua naisten työkotiin. Hän taistelee oikeudestaan äitiyteen pakkosteriloinnin uhan alla. 

Neuvostoliitodiktatuurin alla olleeseen Viroon sijoittuvan Miekkailijan (2015) teemana on aikuisen ratkaiseva rooli lasten elämässä ja yksilön eettinen taipumattomuus systeemissä, joka sortaa ihmisiä. 

– Haluaisin samaistua Miekkailijan päähenkilön eettiseen tiukkuuteen ja kompromissittomuuteen, mutta olisi suureellista sanoa, että olisin niin kuin hän. Mietin usein, millainen olisin tosipaikan tullen – eläisinkö niin kuin uskon.

En tee uskonnollisia opetuselokuvia, saati jotain sanomaa julistavaa propagandaa, mutta ehkä usko näkyy töideni taustalla.

Jokseenkin kaikissa Klaus Härön elokuvissa voi aistia vakavan eettisen pohdinnan ja ihmisarvon puolustamisen lisäksi myös tietyn hengellisen syväulottuvuuden.

Jotkut ovat odottaneet kristityksi tunnustautuneelta taiteilijalta tyhjentävää elokuvallista esitystä uskosta, mutta mies puhuu mieluummin asiasta suusanallisesti. 

Hänen mielestään elokuva helposti kärjistää ja yksinkertaistaa monimutkaisia asioita tavalla, joka ei tee uskolle oikeutta. 

– En tee uskonnollisia opetuselokuvia, saati jotain sanomaa julistavaa propagandaa, mutta ehkä usko näkyy töideni taustalla. Toivon, että elokuvani jättäisi katsojaan jäljen, joka olisi rakentava ja hyvä.

Omat havainnot, elämänkokemukset ja -katsomukset välittyvät taideteoksiin usein tiedostamallakin tavalla, ja sitä kautta epäilemättä myös kristillistä tematiikkaa on tarttunut Härön töihin. 

– Tavoitteenani ei ole ollut kuitenkaan tehdä kristillisiä teoksia, joihin sijoittaisin vaikkapa tuhlaajapoikia tai muita raamatullisia hahmoja.

Armon teema inspiroi taiteilijaa

Kristilliset kysymyksenasettelut tulevat selkeimmin esiin mestariteoksessa Postia pappi Jaakobille (2009). Vuonna 2022 yli 10 000 Helsingin Sanomien lukijaa valitsi sen 2000-luvun koskettavimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi. 

– Edes tämän aiheen kohdalla en ajatellut, että se olisi kristillinen vertauskuva, vaikka siinä kerrotaankin hyvin tärkeästä asiasta eli armosta ja ihmisenä kelpaamisesta, Härö kommentoi.

Hän sai Jaana Makkosen käsikirjoituksen yllättäen ja pyytämättä postissa ja viehättyi tämän tavasta käsitellä uskoa karhean lämpimällä otteella.

Makkosen innoittajana oli vankilapastori Markku Yli-Mäyry (1942–2023), josta tehdyn tv-dokumentin nähtyään Härö halusi kirjoittaa armosta ja hyvyydestä.

Sokea pappi Jaakob saa avustajakseen murhasta armahdetun elinkautisvangin. Katkeroitunut Leila ei usko mihinkään, eikä toivo mitään elämältä. Leilan vastentahtoisena tehtävänä on lukea Jaakobille ääneen ihmisten lähettämiä rukous- ja avunpyyntöjä ja vastata kirjeisiin sanelun mukaisesti. 

– Vastakkaisten maailmankatsomusten kontrasti ja yhteentörmäys oli kutkuttavan kiinnostava sytyke elokuvan tekemiselle.

Kun posteljooni lakkaa tylyn Leilan takia kiikuttamasta kirjeitä, turhautunut pappi menee pois tolaltaan: eivätkö ihmiset ja Jumala enää tarvitse häntä? Elävää Jumalaa ei enää ole, on vain syvä hiljaisuus. Pahoin ränsistynyt pappila muistuttaa menneen maailman menetetystä uskosta ja rapistuneista arvoista.

Pappi uskoi omiin ansioihinsa armonvälittäjänä ja hengellisiin sankaritekoihinsa, kunnes kaikki ylpeyden rippeetkin riisuttiin. Tappaja taas kuvittelee olevansa niin suuri syntinen, ettei armoa riitä hänelle.

Teoksessa ohjaajaa inspiroinut teema oli juuri armon tarve. 

– Jokainen meistä rikkoo periaatteitaan ja tarvitsee toisen ihmisen tai Jumalan anteeksiantoa. Mielellään molempien. Armo tuo toivoa myös silloin kuin elämästä ei tule toivotun kaltaista.

Kun ihmismielen pimeys ja synkkyys käyvät suureksi, loistavat armon väläykset sitäkin kirkkaammin. Raadollinen totuus ihmisten heikkoudesta ei jää Härön elokuvissa viimeiseksi sanaksi ja kuvaksi.

Hän avaa teoksissaan usein kauniisti ja koskettavasti sovituksen ja armon mahdollisuuden, vähintään ilon ja armon vilauksin.

Kiitollinen Kirkon mediasäätiölle

Kirkon mediasäätiön tarkoituksena on tukea ja edistää uskontoa ja elämänkatsomusta käsittelevien ohjelmien tekemistä. 

Klaus Härö on käsitellyt kautta tuotantonsa tähän linjaukseen mainiosti osuvia teemoja, kuten jokaisen ihmisarvoa, anteeksiantoa sekä uudelleen aloittamisen mahdollisuutta.

Humaania ja kristillisiin arvoihin sopivaa ajattelua ilmentäneiden elokuvien perusteella on helppo ymmärtää, miksi hän on saanut Kirkon mediasäätiöltä tukea moniin projekteihinsa. 

– Säätiö ei pyri vaikuttamaan tekijöiden työn sisältöön, vaan tukee hyviksi katsomiaan hankkeita, Härö huomauttaa ja sanoo olevansa erittäin kiitollinen mediasäätiön tuesta.

Hän korostaa, että koko budjetin kannalta verrattain vähäinenkin tuki voi olla olennaisen tärkeä. Parikymmentä tuhatta euroa saattaa joskus ratkaista, aloitetaanko elokuvan tekeminen. 

Ohjaaja toivoo aina, että hänen työnsä herättäisivät ajatuksia ja vastakaikua – ja saisivat jotain hyvää aikaiseksi. 

Hän on ehtinyt osallistua joihinkin kirkollisiin tilaisuuksiin, joissa on näytetty elokuvia ja keskusteltu niistä. 

– Nämä ovat matalan kynnyksen tilaisuuksia tulla seurakuntaan. Uskon, että seurakunnat voisivat käyttää työssään enemmänkin elokuvia, jotka ovat erinomaisia keskustelunavaajia.

Kirkon mediasäätiö

Kirkon mediasäätiö sr on perustettu vuonna 2005; perustajina oli 24 seurakuntaa ja seurakuntayhtymää sekä Kirkkohallitus.

Säätiö tukee ohjelma- ja elokuvatuotantoja, jotka käsittelevät uskontoa, etiikkaa ja elämän syviä kysymyksiä. 

Se tekee yhteistyötä muun muassa Ylen, Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskuksen AVEK:n ja Suomen elokuvasäätiön kanssa.

Säätiö jakaa tukea vuosittain noin 200 000 euroa.

Kirkon mediasäätiö on tukenut useita Klaus Härön elokuvia, kuten elokuvia Postia pappi Jaakobille, Dagmamman, Tuntematon mestari, Miekkailija, Elämä kuoleman jälkeen, Rakkaani merikapteeni sekä tekeillä olevaa elokuvaa Ei koskaan yksin – Nie Allein.