Elias Lönnrot piirsi pakanamaan kartan uusiksi

Elias Lönnrot (1802–1884) on suomalaisuuden identiteetin rakentamisen keskeisiä suurmiehiä. Sikäli on sääli, että 28. helmikuuta vietettävä Kalevalan päivä on jäänyt kansallisten juhlapäiviemme joukossa vähän varjoon.

Itsenäistymistä edelsivät pitkät ja monivaiheiset suomalaisuuden synnytystuskat. Lönnrotin ja Kalevalan merkitystä tälle prosessille ei voi väheksyä.

Lönnrotin runonkeruumatkojen ja tutkimustyön tuloksena kehittyneestä kansalliseepoksesta Suomen heimo löysi sankarillisen ja myyttisen menneisyytensä, itsetuntonsa, kansallistunteensa ja kulttuurihistoriansa.

1800-luvun kansallisromantikkomme halusivat osoittaa, että esihistoria oikeutti lukemaan suomalaiset – jotka siis muodostivat ihka oman kansan – sivistyskansojen joukkoon.

Historialliset tosiseikat tukivat kansallisten ”suurmiestemme” esittämiä teorioita ja näkemyksiä milloin enemmän, milloin vähemmän.

Vakaiden luterilaisten eepos

Elias Lönnrot oli vakaa ja vakaumukseltaan syvällinen, järkevyyttä, suvaitsevaisuutta ja kohtuullisuutta kannattava luterilainen. Hän kokosi Kalevalasta tietoisesti vakaan luterilaisen kansan eeposta.

Uskonpuhdistajien ja herätysliikkeiden piireissä vanhaa pakanallista kansanuskoa – loitsuja, shamaaneja ja myyttejä – oli perinteisesti karsastettu. Kalevala sisältää runsaasti sellaista ainesta, mutta Lönnrot ei pitänyt sitä enää elävänä uskontona, vaan kansamme menneen uskonnollisen vaiheen kuvastajana.

Hän ”ei korostanut Kalevalan uskonnollisuutta vaan esitti sitä suloisena runoutena, osoituksena suomalaisten henkisistä kyvyistä”, luonnehtii uskontotieteilijä Juha Pentikäinen.

Lönnrot ei siis paheksunut esikristillisen kansanuskon pakanuutta, vaan näki siinä yksijumalaisuuden esiasteen ja aavistuksen, joka teki tilaa tulevalle.

Hän piti esi-isiemme ansiona uskoa persoonalliseen ylijumalaan, Ukkoon, jota Väinämöinenkin rukoili avukseen.

Hän piti esi-isiemme ansiona uskoa persoonalliseen ylijumalaan, Ukkoon, jota Väinämöinenkin rukoili avukseen. Muinaisuskomme oli vastaanottavainen ”tiedolle yhdestä ainoasta jumalasta”, jonka kristinusko toi.

Lähetystyössä samankaltainen idea muotoillaan tätä nykyä siten, että Jumala on jo kulkenut kullakin lähetysalueella lähettien edellä ja valmistanut kansoja jo etukäteen Kristuksen vastaanottamiseen.

Katajainen kansa kääntyy kristinuskoon

Kalevala heijastaa Juha Pentikäisen mukaan murrosta, jossa kansa tuli lännestä katolisen kirkon ja idästä ortodoksisen kirkon vaikutuspiiriin.

Myytti- ja shamaanirunot saivat 1000-luvulta lähtien kilpailevia kristillisiä versioita. Runoja käytettiin lähetystyössä korvaamalla esikristillisiä sankareita ja shamaaneja kristillisillä pyhimyksillä tai vaikkapa Kristuksella.

Kalevalan versiot alkavat kuin Raamattu maailman luomisesta.

Kalevalan versiot alkavat kuin Raamattu maailman luomisesta. Väinämöinen on aluksi luojajumala, mutta hän jää lopulta luomisessa taustalle, Ukon varjoon. Viimeisen niitin tässä kehityksessä vaka vanha Väinämöinen saa Kalevalan loppuhuipentumassa.

Marjatta (neitsyt Maria) saa pojan, jolle ei löydy isää. Häntä kastamaan tulee pappi. Pojan kohtalosta päättämään kutsutaan myös tuomari, Väinämöinen. Esikristilliseen tapaan Väinämöinen tuomitsee isättömän lapsen surmattavaksi.

Tällöin tapahtuu Jumalan tuomio: Kaksiviikkoinen poika puhkeaa puhumaan ja tuomitsee tuomitsijansa, minkä jälkeen hänet kastetaan. Suuttunut ja häpeävä Väinämöinen astuu veneeseensä ja katoaa kosmoksesta.

”Kosminen draama päättyy Väinämöisen lähtöön; Suomen kansalle jää lapsi ja kannel, kristinusko ja toivo oman kulttuurin tulevaisuudesta”, Pentikäinen herkistelee. Hän arvioi runon liittyvän kristinuskon varhaiseen lähetysvaiheeseen keskiajan lopulla. Kristinusko kriminalisoi lasten surmaamisen. Väinämöisen tuomitseva poika on tietysti itse Kristus.

Lönnrot kuvaa kansamme uskon taitekohdan, siirtymisen pois pakanuuden ajasta.

Lönnrot kuvaa kansamme uskon taitekohdan, siirtymisen pois pakanuuden ajasta. Muinaissuomalaisten uskonnollisia myyttejä kuvaava Kalevala saa siten kristillisen silauksen. Lönnrot järjestää myytit ja runot kristillisen pelastushistorian juonen mukaisesti, niiden omalle esikristilliselle paikalle.

Tässä luomistyössä hän osoittautui suureksi taiteilijaksi sekä kansalliseksi visionääriksi.

Lähteenä Kalevala ja Juha Pentikäisen teos Kalevalan maailma.

***

Kalevalan onneton Kristus-hahmo

Usko toivo rakkaus -kampanjan nettisivujen Jeesus-kuvista www.uskotoivorakkaus.fi löytyy yllättävä Kalevalan hahmo, Lemminkäinen. Lemminkäisen hahmoa kuvataiteessa tutkinut Niko Anttila löytää Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti -maalauksen (1897) antisankarista jopa Kristuksen piirteitä.

Lemminkäinen kuvataan Kalevalassa melkoisena naistenmiehenä ja taisteluintoilijana, joten häntä ei voi kovin luontevasti rinnastaa Jeesukseen. Maalauksessa hän näyttää kuitenkin teosta esittelevän Anttilan mukaan kristusmaiselta hahmolta, ja teoksessa on kaiken kaikkiaan hyvin raamatullinen henki.

Lemminkäinen makaa maassa kuolleena äiti vierellään. Hän oli ihastunut Pohjolan neitoon, mutta saadakseen neitokaisen miehen oli ensin suoriuduttava Pohjolan emännän asettamista tehtävistä. Yksi näistä oli Tuonen joutsenen surmaaminen. Tehtävä olisi kohtalokas, sillä joutsenen tappajaa kohtaisi kuolema. Lemminkäinen suostui emännän vaatimukseen, ja pian Tuonen verinen poika paloitteli Lemminkäisen miekallaan.

Äiti haravoi silvotun poikansa palaset Tuonelan joesta ja ompeli ruumiin kokoon. Maalauksessa äiti odottaa mehiläistä, joka toisi hunajaa Ukko ylijumalan luota – hunajaa, joka herättäisi Lemminkäisen uudelleen eloon.

Lemminkäisen äiti. Akseli Gallen-Kallela 1897. Teos on osa Kansallisgallerian kokoelmia.

Maalauksessa yhdistyvät kristinuskon kolme perustaa: usko, toivo ja rakkaus. Vain todellinen rakkaus saa äidin herättämään lapsensa henkiin. Rakkaus ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan myös uskoa – kuten silloin, kun Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista. Lemminkäisen äiti katsoo taivaisiin ja toivoo elämän lahjaa.

Niko Anttila näkee, että Lemminkäisen äiti on kuin Neitsyt Maria kuolleen poikansa Jeesuksen vieressä – poikansa, joka nyt on hengetön, mutta herää pian taas eloon. Teoksen asettelu muistuttaa Vatikaanin Pietarinkirkossa olevaa Pietà-veistosta, jonka Michelangelo viimeisteli vuonna 1499. Veistoksessa Maria pitelee teloitettua Vapahtajaa sylissään.

Maalaus on musta ja täynnä kuoleman symboliikkaa, mutta äidin silmien kautta katsoja voi kurkistaa pinnan alle ja huomata, ettei kaikki olekaan niin lohdutonta kuin aluksi vaikutti. Kuolema ei olekaan lopullinen kohtalo.