”Nyt on ylitettävä omat pelkonsa”

Kesäkuiset väkivallanteot Oulussa pysäyttivät kaupunkilaiset.

– Niin niiden tulikin tehdä, sanoo suoraan erityisnuorisotyötaustainen Karjasillan seurakuntapastori Sanna Nygård.

Kun väkivaltarikollisuus lisääntyy erityisesti alaikäisten lasten ja nuorten parissa, Nygård uskaltautuu kysymään, pystytäänkö kirkon nykyisellä kasvatustyöllä vastaamaan ajan haasteisiin.

– Onko työmme riittävän hyvin kohdennettu? Ovatko työtapamme oikeita? Sulkevatko ne ulos joitakin ihmisryhmiä?

Nygård on kriittinen:

–  Varhaiskasvatuksessa ja nuorisotyössä ei keskitytä mielestäni riittävästi nuorten ulkopuolisuuden vähentämiseen. Ennaltaehkäisevä työ on tärkeää, mutta esimerkiksi jalkautuminen kentälle ihmisten pariin on meillä lähes onnetonta.

Väkivaltaa voidaan ehkäistä 

Mutta pitääkö kirkon olla samoilla paikoilla, joissa liikkuvat jo tottuneesti esimerkiksi poliisi ja useiden järjestöjen, kuten Walkersin nuorisotyön edustajat?

Kolmisenkymmentä vuotta erityisnuorisotyössä mukana ollut Nygård ei mieti hetkeäkään vastausta tällaiseen epäilykseen.

– Kirkon kuuluu olla näkyvästi ja kuuluvasti heikoimpien puolella. Silloin sen täytyy olla läsnä myös paikoilla, jotka saattavat herättää pelkoa.

– Emmehän me saa ihmisiä pelätä emmekä tuudittautua siihen, että meillä on kädet täynnä tehtävää – niitä töitä, joita olemme tottuneet tekemään.

– Lopulta kaikki voivat kasvaa uusiin tehtäviin, kun ylitämme osaamisemme rajoja. Omat pelkonsa on ensin hyvä tiedostaa, hän toteaa.

Nygårdin mukaan asenne ratkaisee, kun seurakunnissa pohditaan, mitä lasten ja nuorten hyväksi on vielä tehtävä.

Hän itse saa rohkeutta ajatuksesta, ettei kirkon töissä toimita koskaan yksin. Hänen oma rukouksensa on ollut vaikeissa tilanteissa: hyvä Jumala, auta minua juuri nyt.

– Tässä pyynnössä on iso voima.

Karjasillan papin mukaan monia nuoria kalvaa yksinäisyys ja kokemus erilaisuudesta. Aikuisten mitä kuuluu -kysymyksille on tarvetta eikä tällaisessa kiinnostuksessa ole mitään kukkahattutätimäistä.

– Lasten ja nuorten käyttäytymistä ohjaavat myös ennakkoluulot eri ihmisryhmiä kohtaan. On surullista ja järkyttävääkin, että rasistisia puheita kuulee päättäjien paristakin.

Emmehän me saa ihmisiä pelätä emmekä tuudittautua siihen, että meillä on kädet täynnä tehtävää – niitä töitä, joita olemme tottuneet tekemään.

Yksilöiden kohtaamiset strategioiden kärkeen

Sanna Nygård peräänkuuluttaa yksilöiden kohtaamista siinä missä nuorisotyö tavoittaa nyt massoja. Tällä hän viittaa erityisesti rippikoulutyöhön.

Oulussa yli 2000 nuorta käy vuosittain rippikoulun. Pelkästään Karjasillan seurakunnassa isosia oli viime vuonna 160.

– Hukkuuko avunhuuto massaan? hän pohtii.

Vaikka Karjasillan pappi puhuu suoraan, ei hän mitätöi seurakuntien tekemää työtä. Hän toivoisi vain sitä, että työtapoja uskallettaisiin arvioida rohkeasti surullisten tapahtumien jälkeen.

Arjen pyörityksessä tällainen tarkastelu tahtoo unohtua.

Heinäkuussa Nygård on lähdössä kahdelle rippikoululeirille mutta tuskailee, miten voisi oppia tuntemaan nuoret nimiltä ja kasvoilta. Onhan parhaimmillaan – tai oikeastaan pahimmillaan – samalla leirillä lähes 50 nuorta.

Nimen unohtaminen on kiusallista ja loukkaa helposti, hän sanoo.

– Juuri unohdus herättää herkästi kokemuksen ulkopuolisuudesta.

Sanna Nygårdin mukaan seurakunnan työntekijöitä pitäisi näkyä enemmän ”turuilla ja toreilla”. Niin kutsuttu kenttätyö ei ole aina helppoa, mutta tarpeellista se olisi.