Rakkaus kannattelee joka päivä vakavasti sairastunutta

Oululainen Anu Heikkilä kuuli joulukuussa sairastavansa aivosyöpää.

Lääkäri puhui tuolloin aggressiivisesta syövästä. Hoito aloitettiin, mutta pahimpaan oli varauduttava.

– Vielä marraskuussa olin töissä. Oireet tuntuivat silloin vähäisiltä: käsi ja jalka puutuivat välillä, ja portaissa koin tasapainoni horjuvan, Heikkilä kertoo, kun syöpädiagnoosista on kulunut useampi viikko.

– Mitään tällaista en oireitteni perusteella osannut odottaa. Syöpälöydös yllätti täysin.

Jaksamista tukevat ammattiauttajat

Kun elämään tuli yhtäkkinen, täysin odottamaton käänne, halusi Anu itselleen ja perheelleen kaiken mahdollisen tuen. Sitä hänelle sairaalasta myös tarjottiin.

Anu on voinut purkaa tuntemuksiaan ammattiauttajille, mutta myös muu perhe on saanut sairaalasta lämmintä, hyvää tekevää tukea. Perheenjäsenet pääsivät puhumaan huolistaan ja toiveistaan äidin sairastumisen keskellä.

Anu Heikkilä on suurperheen äiti, lapsista viisi asuu vielä kotona. Perheen nuorimmainen on kymmenvuotias.

– Kun ymmärsin, että en ehkä elä pitkään, tunsin kaiken jäävän elämässäni kesken. Minulla on huoli lapsistani: miten he pärjäävät ilman äitiä?

– Oma mielenmaisemani on ollut näinä viikkoina rikkinäinen ja rosoinen. Olen tuntenut turvattomuutta ja hätää. Katkeruutta ja vihaakin minulla on ollut.

– En ole valmis kuolemaan, rakastan elämää. Mutta tiedän, että nopeatkin muutokset sairauden etenemisessä ovat käänteitä, joihin on varauduttava, Anu Heikkilä sanoo.

Minulla on huoli lapsistani: miten he pärjäävät ilman äitiä?

Löytyyhän lapsille ymmärrystä

– Kotiuduttuani sairaalasta jouduimme perheessä miettimään, mitä jos saan kotona sairauskohtauksen lasten ollessa paikalla. Mihin he soittaisivat avun saamiseksi? Osaavatko pienimmätkin avun hälyttämisen?

– Onneksi olemme voineet käydä näitä keskusteluja ammattiauttajan läsnä ollessa. Syöpälääkäri on ohjeistanut meitä verkkopalvelusta, josta löydämme luotettavaa tietoa ja tukea parantumattomasti sairaille ja heidän läheisilleen.

Kun Anu kuuli sairaudestaan, otti hän yhteyttä lastensa opettajiin.

– Toiveeni oli, että koulussa riittäisi tässä tilanteessa ymmärrystä lapsiani kohtaan.

Anu Heikkilä kertoo, etteivät taloushuoletkaan ole jättäneet häntä rauhaan. Hän huomasi nopeasti, että sairastaminen on kallista.

Äiti on ollut iso vastuunkantaja

Anu Heikkilän rooli kodissa on ollut moninainen.

– Olen kantanut vastuuta kodissamme niin ruoka- kuin vaatehuollosta. Olen siivonnut, sisustanut ja somistanut.

– Nyt lasteni Wilma-viestit koulusta ovat puolisoni vastuulla.

Ison perheen työelämässä mukana ollut äiti myöntää olevansa luonteeltaan suorittaja.

– Olen itse ylläpitänyt pärjäämisen eetosta. Olen ollut perheen vahva tiikeriemo. Lasteni kanssa olisi voinut olla enemmän lempeitä kohtaamisia.

– Onneksi olen myöhemmin pystynyt korjaamaan asioita, jotka menivät elämän ruuhkavuosina vikaan.

Tällä hetkellä Anu Heikkilä tarvitsee paljon muiden apua. Hän kertoo miettineensä, olisiko avun vastaanottaminen helpompaa, jos taustalla ei olisi suorittajan kovat vaatimukset itseä kohtaan.

Lasteni kanssa olisi voinut olla enemmän lempeitä kohtaamisia. Onneksi olen myöhemmin pystynyt korjaamaan asioita, jotka menivät elämän ruuhkavuosina vikaan.

Avoimuuteen vastataan ihanilla tervehdyksillä

Anu Heikkilä on päättänyt puhua avoimesti sairastumisestaan. Tätä ratkaisua hän ei ole joutunut katumaan.

– Avoimuuteeni on vastattu lohdutuksella ja monilla viisailla sanoilla. Yksi ystävistäni lähetti taannoin viestin, jossa oli kirjailija-perheenäiti Hanna Kivisalon lohtusanoja.

Ne sisälsivät ajatuksen, ettei sairastunut valitse vastoinkäymisiään, mutta silti hän saa ne kannettavakseen. Kukaan ei odota omaksi osakseen vakavaa sairautta, mutta ottaa sen silti vastaan.

– Olen saanut päivittäin läheisiltäni ja ystäviltäni voimaannuttavia viestejä, musiikkivideoita, äänitteitä ja jopa tsemppibiisin. Meitä on kodissamme ilahdutettu ja lohdutettu ystäviemme esittämillä lauluilla.

Kun suvulle, ystäville ja naapureille selvisi Anun tilanne, ryhtyivät he pitämään huolta perheen selviämisestä ja jaksamisesta.

– Ruokarinki toimi erityisesti sairauden alkuvaiheessa ja saimme muutakin käytännön apua arkeemme, Anu kertoo.

– Ryhdyin tuolloin kutsumaan ruokarinkiläisiä taivaallisiksi wolttaajiksi. Skywolt-väki on tuonut niin lohikeittoa kuin tortilloja. Jouluna saimme leivonnaisia ja kotimme tuntui täyttyvän suklaarasioista.

Eräs kaunis ja hauska muisto joulunajalta liittyy Anun mielessä joulukuuseen.

– En ole oikein koskaan ollut tyytyväinen perheemme kuuseen. Kun nyt saimme lahjana naapurin tuoman joulukuusen, olin kerrankin tyytyväinen. Mustaa huumoria ehkä, mutta tällekin hymyilimme jouluna.

Saattajia mukana sairaalassa

– Sairaalaan mukaani on lähtenyt aina saattaja. Olen kulkenut hoidoissa sekä naapurieni että ystävieni avustuksella. Myös sisarukset, vanhempani ja muut läheiseni ovat olleet tukenani, Anu kertoo.

– Arjen avussa on jotain jumalallista, vahvaa Jumalasta lähtevää lähimmäisenrakkautta. Liitän kokemukseni kaikkiin auttajiini riippumatta heidän taustoistaan. Koko perheemme on saanut kokea valtavaa rakkautta. En olisi voinut kuvitella tällaista ihmisten hyvyyttä osaksemme.

– Rakkaus pystyy kaikkeen, se voittaa katkeruudenkin. Rakkaus on eheyttänyt rikkinäisyyttäni.

Koko perheemme on saanut kokea valtavaa rakkautta. En olisi voinut kuvitella tällaista ihmisten hyvyyttä osaksemme.

Siunaavat sanat kannattelevat

Oulunsalon kirkkoherra Petri Satomaa on Heikkilän perheelle tuttu pappi vuosien ajalta. Myös Satomaa liittyy joulunajan muistoihin.

Kun Anu ei päässyt tuttavaperheessä vietettyihin häihin, sai hän kirkkohetkestä tuoreet terveiset vuoteensa äärelle.

– Minulle luettiin hääpuhe, ja vihkipappina toiminut Petri lauloi Herran siunauksen. Tutun rukouksen sanat ja puhe varjeluksesta tuntuivat tuolloin hyviltä. Ne ovat auttaneet, kun palaan kyselemään, miksi juuri minulle kävi näin.

Rajun sairauden keskellä Anu on rukoillut parantumista.

– Olen aina ollut realisti ja tarttunut ratkaisuissani faktoihin. Rukoilijana olen enemmän huokailija kuin käsien ristiin laittaja.

– Tiedän, että parantumiseni puolesta rukoillaan. Se tuo toivoa ja lohduttaa. Rukoukset muistuttavat, että sairaudestani voi parantua. Miksi en minäkin?

– Ehkä joku haluaa rukoilla puolestani luettuaan tämän jutun. Toivon, että minua muistetaan ja että saisin vielä lisää elämänpäiviä.

Avoimuutta on pitänyt säännöstellä

Anun avoimuutta on myös suora, rehellinen puhe siitä, missä sairauden kanssa milloinkin mennään. Hän on kuitenkin huomannut, että tietoa on hyvä oppia perheessä annostelemaan tarpeen mukaan.

– Sairauden alkuvaiheessa keskustelimme puolisoni kanssa, miten jaamme tietoa eri-ikäisille perheenjäsenillemme. Kuulumisteni ja vointini suhteen läheisilläni on omanlaisensa sietoikkuna. Tästä olen muistutellut itseäni.

Anu on tahtonut suunnitella myös omia hautajaisiaan, ja hän on tavannut hautaustoimiston työntekijöitä. Keskusteluhetkeen tuli mukaan yksi perheen tyttäristä.

Tapaamisessa puhuttiin hautajaisiin liittyvistä yksityiskohdista, kuten musiikista, arkun kantajista, läheisten yhteisesti toteutettavasta rukouksesta ja siitäkin, mitä äidille tärkeitä esineitä arkkuun voisi laittaa hyvästeiksi.

Koska liikkuminen on ollut olennainen osa Anun elämää, voisivatko läheiset laittaa arkkuun esimerkiksi suksenpätkän tai pyöräilykypärän?

Anu Heikkilä halusi keskustella hautaustoimiston työntekijöiden kanssa mahdollisimman monesta asiasta. Ison perheen toimeliaassa arjessa ei välttämättä kukaan tiedä äidin lempikukkia tai ketkä ovat olleet hänelle tärkeitä ihmisiä vuosien varrella. Keitä hautajaisiin kutsuttaisiin?

Samassa keskustelussa pohdittiin vanhaa perinnettä pitää arkku hetken aikaa auki ennen hautajaisten alkua.

– Kuolleen näkemiseen voi liittyä tunne siitä, ettei arkussa ole enää kuin ihmisen kuoret. Surutyön kannalta se saattaa olla tärkeä kokemus. Toki joillekin avoin arkku voi jo ajatuksena olla järkyttävä, Anu kertoo mietteistään.

– Keskustelu hautajaisistani on ollut minulle tärkeä.

Kuulumisteni ja vointini suhteen läheisilläni on omanlaisensa sietoikkuna. Tästä olen muistutellut itseäni.

Siunauksen varassa rajan yli

Puhuttaessa kuolemasta Anu palaa Herran siunauksen sanoihin Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.

Siunauksesta hän ajattelee kauniisti: sen edessä ihminen on pelkästään vastaanottajan osassa. Siunaus kantaa rajan tuolle puolelle saakka.

– Uskon siunauksen sisältävän myös anteeksiantamuksen.

– Olen saanut nauttia kotona ehtoollisen. Pyysin sitä uskoni vahvistukseksi. Koin ehtoollisella yhteyttä edesmenneisiin läheisiini, Anu kertoo.

– Rukoilen, että kaikki läheiseni voisivat hyvin, kun minua ei enää ole. Toivon heidän ympärilleen rakastavia ihmisiä.

– Monet Raamatun sanat ja kuvaukset taivaasta sekä ihmisten konkreettiset rakkaudenosoitukset kannattelevat minua. Rakkaus ei häviä koskaan. Se on Jumalan lupaus. Rakkaus ja hyvyys vievät minut perille.

– Ensimmäisen lapsenlapseni syntymä tammikuussa oli minulle valtava voimavara. Toisen lapsenlapseni syntymä maaliskuussa on yhtä odotettu tapahtuma. Toivon, että pääsen näkemään keväällä tämän uuden elämän ihmeen.

Anu Heikkilä lukee Hanna Kivisalon runon, jonka sanat kuvaavat kauniisti sitä onnea ja ihmetystä, jota hän tuntee uusista rakkaistaan.

– Lapsi on viesti taivaasta, hän sanoo kyynel silmässä.

Ystävä sä lapsien, katso minun pienehen, joka lepää käsivarsillani syvän unen maassa, niin kuin levätään sylissä, johon voi luottaa koko olemuksellaan.
Ihon tuoksu, ikuisuuden tuoksu on muistona maasta, josta lapsi on syliin saatu. Sormiin ja varpaisiin on kirjoitettu, miten suurta lahjaa on jokainen päivä.
Ystävä sä lapsien, katso, miten ihana hän on! Posket pehmeät kuin ensimmäiset päivät, huulen kaaressa enkelin sormenjälki. Taivaan paras lahja.

Tiedän, että parantumiseni puolesta rukoillaan. Se tuo toivoa ja lohduttaa. Rukoukset muistuttavat, että sairaudestani voi parantua. Miksi en minäkin? Ehkä joku haluaa rukoilla puolestani luettuaan tämän jutun. Toivon, että minua muistetaan ja että saisin vielä lisää elämänpäiviä.