Runo Tuliketusta

Liitän niin monia asioita talveen, vaaran tuoksun, valopuut.
Tervan ja hämärän.

Kylmyyden tietysti ja lepäämisen.
Talvi on lepäämisen vuodenaika.

Siksi kasvatan talviturkkini ja valmistaudun talviuneeni.
Valmistaudun kokemaan kaiken ilon,
kaiken ihanan ja joulun.

Valmistaudun horrokseen,
valmistaudun heittäytymään lumihankeen ja etsimään taivaalta tähtikuvioita.
Valmistaudun levollisiin öihin,
jolloin ikkunan takana sataa lunta hiljaa, hiljaa hiutale kerrallaan.

Päivisin saatan joutua umpihankeen, poissa tolaltani kesken matkan,
mutta ympäröivä metsä on myös niin rauhoittava, on niin rauhallinen olo,
liukastelen pitkin jäätä ja voimakasta vastatuulta.

Minä kuljen pidemmälle puiden sekaan
yrittäen nähdä vilauksen myyttisestä metsien revosta, tuliketusta.
Vain harvan kerrotaan sitä nähneen, mutta öisin kettu iskee kipinää hännällään,
loihtii revontulet taivaalle tanssimaan.

Valoleikin myyttiset uskomukset vievät minua syvemmälle metsään.
Latu on jo kadonnut, ei sitä näy.
Silti kansanperinne kiinnostaa,
mistä löytyy tulikettu?

Ilta hämärtyy ja askel sammaltaa.
Voisin hyvin jäädä karhun tavoin lumiluolaan nukkumaan.
Herätä keväällä silmät liimautuneina kiinni toisiinsa,
unisena unisumussa, unenpöpperössä lumen sulaessa.

Vaan vielä täytyy jaksaa, lämmin glögi auttaa kulkemaan kunnes pysähdyn äkisti.
Kaukana välähtää kipinä, kun jokin juoksee matalan puunoksan vierestä.

Vielä muutama kipinä hypähtää ketun hännästä ja pensaista,
kun tuli lähtee kohoamaan kohti taivasta.
Pohjanvalkeat nousevat taivaalle ja olen löytänyt etsimäni.
Tulirepo, satuolento, jota moni etsii,
juoksee pois jättäen vain kauneimmat näkemäni revontulet korkealle yläpuolellemme.