Selianin sairaalassa saa tansanialaisittain harvinaista hoitoa

REPORTAASI TANSANIASTA
Kirjoittaja osallistui toukokuussa 2025 Suomen Lähetysseuran ulkoministeriön tuella järjestämälle toimittajamatkalle Tansaniaan. Matkalla tutustuttiin suomalaisten tukemaan lähetystyöhön ja kehitysyhteistyöhön. 

***

Ensimmäinen yö Tansaniassa oli yllätys. Vaikka tiesin, että päiväntasaajan alapuolella elettiin syksyä, en uskonut nukkuvani villasukat jalassa. Arushan kaupungissa majoituimme luterilaisen kirkon hotelliin, ja majapaikan katossängyssä uni maistui kellon ympäri kestäneen tulomatkan jälkeen.

Viikon ohjelmamme alkaa tutustumiskäynnillä Selianin sairaalaan. Kymmenhenkinen toimittajajoukkomme matkaa sairaalaan kahdella pikkubussilla.

Kyydissä on lisäksemme kolme Suomen Lähetysseuran työntekijää sekä tulkkinamme toimiva oululaislähtöinen Riitta Heino, joka on miehensä Olavin kanssa toiminut lähetystyöntekijänä Tansaniassa yhteensä yli 20 vuotta.

Tulevien päivien aikana meille kirkastuu, kuinka kattava tietopankki tansanialaiseen yhteiskuntaan lähetystyöntekijän tehtävästään eläköitynyt Heino on. Hän osaa kertoa eri heimojen eroista, käytöstavoista, uskomuksista, ruoasta, sanonnoista ja monista arjen pikku nikseistä.

Selianin sairaalaan johtava tie oli huonokuntoisin kaikista matkalla nähdyistä teistä. Bussikuskit joutuivat kiertämään pitkin pientareita.

Tie sairaalaan on täynnä isoja kiviä ja vielä isompia kuoppia. Koska sadekausi on päättymäisillään, tie on paikoin myös melkoista mutavelliä. Taitavat kuskit osaavat väistellä suurimmat kuopat, mutta heilumme silti autossa välillä puolelta toiselle. Mietin, kuinka ambulanssikuskit selviytyvät tiestä potilaat kyydissä.

Jokainen potilas kohdataan hymyllä

Itse sairaala-alue on vehreä. Matalat rakennukset kiertävät nurmialuetta. Rakennuksia yhdistävät betonilaatoista rakennetut leveät kulkureitit.

Myöhemmin kuulemme, että ne ovat olennainen osa sairaalan saavutettavuutta. Portaita ei juurikaan ole, joten liikkuminen on helppoa pyörätuolilla tai kainalosauvoja käyttäen.

Tansanian luterilaisen kirkon omistama Selianin sairaala on perustettu 1954. Heti parkkipaikalta tullessa meitä tervehti suuri kyltti, jossa kerrottiin sairaalasta. Vehreällä sisäpihalla pääsee nauttimaan raikkaasta ilmasta.

Selianissa saavutettavuus tarkoittaa myös muuta kuin portaattomuutta. Sairaala on mukana Suomen Lähetysseuran tukemassa Her Resilience -hankkeessa, joka parantaa vammaisten tyttöjen ja naisten oikeuksia itäisessä Afrikassa.

Tansanian kirkon kestävän kehityksen tiimivastaava Patricia Mwaikenda toteaa, että Selian on maan ainoa sairaala, jossa on erikoistuttu hoitamaan myös sukupuoleen kohdistuvan väkivallan uhreja.

Perinteisesti naisten asema on miehille alisteinen. Väkivallasta kertomisen esteet ovat paitsi kulttuurilliset ja asenteelliset, myös fyysiset, sillä varsinkin vammaisilla naisilla on suuri riski tulla hyväksikäytetyiksi.

– Kun nainen tulee tänne, hänet kohdataan hymyllä, Patricia kuvaa.

Projektikoordinaattori Remy Mnwanza johdatti suomalaisvieraat kierrokselle sairaalaan. Tässä ollaan naisten osastolla, jossa on myös synnyttäneiden osasto.

Vammaiset mukana sairaalan kehittämisessä

Sairaalan koko henkilökunta on koulutettu vastaanottamaan potilaita. Tätä työtä on tehty potilaita kuunnellen.

Projektikoordinaattori Remy Mnzawa kertoo, kuinka potilaat ovat olleet mukana kehittämistyössä. Tämän myötä on esimerkiksi korjattu puhuttelutapoja, lisätty yksityisyyttä huoneisiin, laskettu pöytiä ja erilaisten nappien paikkoja sekä mietitty pelastautumissuunnitelma esimerkiksi tulipalon sattuessa.

Yhteistyötä on tehty myös paikallisten johtajien kanssa pohtimalla, miten eri yhteisöissä elävät potilaat tavoitetaan. Tansaniassa uskotaan yhä erilaisten vammojen ja sairauksien olevan rangaistuksia, ja vammaisia voidaan siksi piilotella ulkomaailmalta.

Suomen Lähetysseuran kansainvälisen työn johtaja Tero Norjanen ja Selianin sairaalan johtaja Amon Marti kuuntelevat vammaisjärjestöjen edustajan Happiness Koisiangan kokemuksia. Tulkkina Riitta Heino.

Seuraavaksi puheenvuoron saa vammaisjärjestöjen kattojärjestöä edustava Happiness Koisianga. Hän on syntynyt albiinona, eli hänellä ei ole ihossa ollenkaan väripigmenttiä. Tansaniassa myös tällaiset synnynnäiset ominaisuudet luokitellaan vammoiksi.

Happiness kertoo järjestön olleen mukana Selianin sairaalan kehittämisessä. Periaate kiteytyy lauseeseen Nothing about us without us. Se tarkoittaa, ettei vammaisia koskevia päätöksiä tule tehdä ilman heitä.

Hanke levittää tietoa naisten oikeuksista

Minua järkyttää se, kuinka Happiness tuo esiin tosiasiana sen, että Tansaniassa kaikki naiset kokevat väkivaltaa syntymästä lähtien.

– Tavallisilla naisilla on Tansaniassa paljon haasteita, ja vamma vähintään kaksinkertaistaa ne.

Kun he näkevät kirkon tekemän työn, ja kuulevat sanoman siitä, että hekin ovat arvokkaita, se antaa voimaa nousta väkivaltaa vastaan.

Kirkon tuella on perustettu myös turvatalo. Selianiin tulevilta naisilta ei kuitenkaan kysytä tai raportoida eteenpäin, ovatko he joutuneet seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan uhriksi. Ehkä he siksikin tulevat.

Tärkeää on Her Resilience -hankkeen viemä tieto niin uskonnollisille kuin paikallisille johtajille sekä terveysviranomaisille – ja myös kouluissa tuleville sukupolville.

– Tieto Selianista on levinnyt. Ihmiset saavat tietää, että täällä otetaan vastaan vammaisia naisia ja hoidetaan muutakin kuin itse vammaa, Happiness toteaa.

Opastusta oikeuksista ja seksuaaliterveydestä

Projektikoordinaattori Remy johdattaa meidät kierrokselle sairaalan alueelle.

Lähdemme liikkeelle kappelista, jonne myös sairaalan henkilökunta kokoontuu aamuisin. Kierrämme osastolla katsomassa potilashuoneita, vessoja jotka eivät täyttäisi suomalaisia invavessan kriteerejä, mutta joihin on asennettu muun muassa hälytysnappuloita.

Vessatiloihin on asennettu tukia. Seinällä oleva hälytyspainike on pyritty laittamaan korkeudelle, josta siihen varmasti ulottuu.

Käymme fysioterapiatiloissa ja vastasyntyneiden osastolla. Yhdessä huoneessa on viisi äitiä, kaikki lepäävät peittojen alla. Jostakin näkyy myös pieni vauvan pää ja kuuluu tuhinaa. Tuntuu, että häiritsemme lepohetkeä, joten poistumme hiljaa.

Sairaalan alue on rauhallinen. Vastaan tulee pari hoitajaa, ja oven pielessä istuu muutama potilas. Yksi kulkee sauvojen kanssa mies, jolta on amputoitu toinen jalka.

Päivystysosastolla sen sijaan riittää väkeä. Iso aula on täynnä ihmisiä.

Sairaanhoitaja Flora Kyara kertoo monen raskaana olevan potilaan sanovan, että heillä oli aviomies, muttei ole enää. Se voi olla totta tai ei.

Päivystysosastolla sairaanhoitajan työhuoneessa on tietoa seksuaaliterveyden ylläpidosta ja ehkäisystä.

Flora antaa myös opastusta seksuaaliterveyteen.

– Kerron heille myös heidän oikeuksistaan. Moni on elänyt eristyksissä, eikä tiedä niistä.

Paluumatkalla mietin vierailun antia. Totean, että aamupäivän vierailun perusteella sanonnan Tieto lisää tuskaa voisi päivittää muotoon: Tieto lisää turvaa.