Esa Kauppi | Hiljaisen enemmistön ääni on hukassa

Moni kirkon jäsen kantaa hiljaa huolta kirkon ja suomalaisen kulttuurin suunnasta. Emme kaipaa vastakkainasettelua emmekä halua asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan. Toivomme vain, että myös kristillisiä perinteitä ja arvoja kohdeltaisiin samalla suvaitsevaisuudella, jota yhteiskunnassa muuten korostetaan.

Suomen arvopohja on rakentunut pitkälti kristinuskon varaan. Lähimmäisenrakkaus, ihmisarvon kunnioittaminen, anteeksianto ja vastuu toisista eivät ole vanhentuneita arvoja. Ne ovat edelleen hyvän yhteiskunnan perusta. Aiemmat sukupolvet puolustivat sodan aikana paitsi isänmaata myös oikeutta säilyttää oma uskonsa ja kulttuurinsa.

Matkustaessa moniin katolisiin maihin huomaa, kuinka luontevasti kristillisyys näkyy arjessa. Risti tai krusifiksi on ravintolassa, kaupassa tai kodissa, ja ihmiset tekevät ristinmerkin sitä häpeilemättä. Se on luonnollinen osa kulttuuria.

Suomessa kehitys on ollut päinvastainen. Kristillisiä symboleja ja perinteitä piilotellaan yhä useammin, ikään kuin ne olisivat ongelma. Samalla moni hiljaisen enemmistön edustaja kokee, ettei oma ääni enää kuulu.

Kristillisten perinteiden vaaliminen ei ole hyökkäys ketään vastaan. Jokainen ihminen ansaitsee kunnioituksen, ystävällisyyden ja saman ihmisarvon. Aito suvaitsevaisuus tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että enemmistön vuosisataista kristillistä perintöä arvostetaan eikä sitä vähitellen työnnetä syrjään.

Kirkon ei tarvitse valita perinteiden ja lähimmäisenrakkauden välillä. Se voi pitää rohkeasti kiinni molemmista.

Kirjoittaja on Oulun tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvoston jäsen (Katse-ryhmä)