Kolumni: Alussa oli urut

Milloin urut keksittiin? Raamattu vaikenee tässä kohdassa, mutta muiden kirjallisten lähteiden perusteella voidaan todeta, että hyvän aikaa ennen Jeesuksen syntymää. Urkujen ensisävelet kuultiin viimeistään noin 260 eKr., jolloin egyptiläinen keksijä ja matemaatikko Ktesibios, faaraon hoviparturin poika, rakensi niin sanotut vesiurut.

Urut voivat olla vieläkin varhaisempi innovaatio. Säveltäjä ja musiikkiteoreetikko Michael Praetorius (1571–1621) mainitsee ensimmäisten urkujen rakentajaksi Salomon, 900-luvulla eKr. Israelia hallinneen kuninkaan. Praetorius perusti tietonsa käytössään olleisiin kreikkalaisiin ja muihin alkuperäisiin historiallisiin käsikirjoituksiin, lähteisiin, jotka eivät ole meille asti säilyneet. Väite Salomosta urkuinnovaattorina ei liene mahdoton, ovathan Jerusalemin temppelijumalanpalveluksen musiikin rikkaus ja Salomo-kuninkaan vertaansa vailla ollut viisaus yleisesti tiedossa.

Huolimatta mahdollisesta kirkollisesta alkuperästä, kristillisen kirkon syntyaikoina Rooman valtakunnassa urut eivät olleet erityisen kirkollisia soittimia. Oikeastaan päinvastoin: urut oli soitin, jota kuultiin lähinnä maallisten hallitsijoiden järjestämissä juhlissa ja viihdetapahtumissa, myös niissä, joissa lukuisat kristityt joutuivat uskonsa vuoksi menettämään henkensä.

Alkukirkon kokemusten jälkeen ei ollut ihme, että kului aikaa ennen kuin urut löysivät tiensä kristillisiin kirkkoihin. Vasta 900-luvulla oli saavutettu riittävästi etäisyyttä synkkiin muistoihin. Urut pystyttiin viimein näkemään soittimena itsenään, vailla historian painolastia.

Lutherin mukaan kristillinen kirkko on laulava kirkko, ecclesia cantans. Aitojen pilliurkujen soinnin synty on yhtäläinen ihmisen laulun kanssa: uruilla on palkeet, ihmisellä keuhkot. Molemmilla äänihuulet, joissa ääni viime kädessä syntyy. Urkujen pillistöt erilaisine pilleineen muistuttavat suurta kuoroa, seurakuntaa.

Urut on laulavan kirkon laulava soitin.

Kirjoittaja on Karjasillan seurakunnan kanttori