Kolumni | Sampo Määttä: Jäävuoret riviemme väleissä

Viestinnän alkeet – dikotominen kysymys: KYLLÄ/EI.

Keittiössä kysytään: Onko meillä tortillapohjia? Vastaan: On – viimeksi jääkaapilla näin tutun pakkauksen.

Seuraavana päivänä, kun täytteet on tehty, todetaan että pohjia kyllä on, mutta kahdella lätyllä ei ruokita koko perhettä. Siinä voi hetken miettiä viittä leipää ja kahta kalaa, mutta ei se juuri silloin lohduta. Ruumiillinen nälkä peittää sielullisen rauhan.

Joskus viestintä epäonnistuu. Ei välttämättä auta, vaikka yksinkertaistaa.

Työssäni ja elämässäni saan käyttää suomen kieltä sen koko skaalalla. Puhun selkosuomea oppilaille ja kotona taaperolle, jonka kieli koostuu kahden sanan yhdistelmistä. Karkeasti voisi ajatella viestinnän sisältävän tasoja tai syvyyksiä. Selkosuomi on kuin nilkkavesi, jossa pohjan näkee. Arki rullaa siellä, missä lapset uivat käsipohjaa, mutta joskus kaipaan syvyyksiin.

Luovan kirjoittamisen tunnilla opastan näkemään aiheen takaa teeman, jotakin kätkettyä. Oppilas kirjoittaa perheenjäsenestään, mutta rivien välistä paljastuu kohtaamattomuus. Kuuntelen muistopuhetta omenakoreista ja tunnistan huolenpidon, kiitollisuuden. Teema tihkuu viestistä.

Proosa on syvää vettä, joka kätkee jotain kiehtovaa. Sukeltaessaan voi häkeltyä merkityksistä, lyödä päänsä Hemingwayn jäävuoreen, josta näkyi vain huippu.

Pyhissä teksteissä on jotain samaa. Eikö ole niin, että kirjoitettua sanaa selitetään meille? Luemmeko sanasta sanaan kreikan käännöstä vai tunnistammeko rivien välistä jotain ihmisestä ja jumaluudesta?

Viestinnän vaikeus ei ole vain inhimillinen ongelma, vaan myös hengellinen mysteeri. Mitä milloinkin teksteistä avautuu?

Palaan arkiruokailuun, nousen vedestä ja kuivattelen – jos haluaa välttää nälkäkiukun, kannattaa tarkentaa. Silloin ruodimme rivien välejä.

Kirjoittaja omin sanoin

Olen luokanopettaja. Annan lukuläksyjä. Olen perheenisä. Kuittaan lukuläksyjä. Olen vanhempainvapaalla. Keitän puuroa. Syön puuroa. Syötän puuroa. Soitan kitaralla Cavatinan ja Elefanttimarssin. Kerran laitettiin yksitoista pehmolelua sohvalle jonoon. Viimeisten säkeistöjen kohdalla marssi oli jo melko laiskaa. Otan omaa aikaani ja kirjoitan proosaa. Kirjoitan muutaman kolumnin. Jos niihin saisi jotenkin hyvää mieltä. Olen vapaalla. Luen kirjaa. Opetan ensiaskelia. Enimmäkseen olen.