Kolumni: Kaikella musiikkinsa

Karjasillan kirkon läheisyydessä, vain parin minuutin kävelymatkan päässä on erityislaatuinen paikka: Lintulammenpuisto. Puistoalueen sydän on pieni metsälampi, Lintulampi – paikka, jossa kesälinnut viihtyvät. Se myös pitää yllä ympäröivän metsän vehreyttä ja monimuotoisuutta. Puisto antaa kaltaiselleni kaupunkiasujalle mahdollisuuden olla kosketuksissa luontoon, seurata sen kiertokulkua ja tuntea olevansa osa sitä.

Kesällä Lintulampi metsäympäristöineen on täynnä laulua: toinen toisensa jälkeen saapuneiden muuttolintujen laulua. Lintujen kuoron sointia täydentävät luonnon muut äänet. Tuuli humisee metsän puissa ja varvikossa, sudenkorennon lentokin tuo kokonaissointiin oman sävynsä.

Kesän edetessä syksyä kohti äänimaailma muuttuu. Lintukuoron laulajisto käy harvalukuisemmaksi, luonto hiljenee muttei vaikene. Jokaisella vuodenajalla on oma, tunnistettavissa oleva sointinsa.

Kuten äänimaailmalla luonnossa, myös ihmisen luomalla musiikilla on taustansa. Musiikin ominaispiirteet – sävelkulut, harmoniat, sointivärit ja -voimakkuudet sekä rytmit – tekevät siitä tunnistettavan. Esimerkiksi itämaisella musiikilla on omat erityispiirteensä, länsimaisella omansa.

Joululla on musiikkinsa, itsenäisyyspäivän paraatikin soi mielikuvissamme omanlaisellaan tavalla. Ilon ja rakkauden tunteesta nouseva musiikki soi aivan toisin kuin vihan ja raivon voimalla tuotettu. Kaikella on sointinsa, kaikella musiikkinsa.

On luonnollista, että myös kristillisellä kirkolla on oma tunnistettavissa oleva musiikkinsa: kirkkomusiikki. Se on musiikkia, joka on syntynyt ja syntyy kirkon piirissä, sen uskon ja arvojen pohjalta.

Kirkkomusiikin ydintä ovat seurakunnan yhdessä laulamat virret. Ne tekevät jumalanpalveluksen musiikin osalta tunnistettavaksi, aivan kuten pääskysten liitely Lintulammen yllä kertoo kesästä.

Pääskyjen lähdettyä tietää syksyn saapuneen.

Kirjoittaja on Karjasillan seurakunnan kanttori