Kolumni: Kiitos, Anna Vihervaara

Kirjoitan tätä kolumnia kansainvälisenä naistenpäivänä. Ajankohta on riemullinen, sillä viime viikkoina olen lukuisten muiden tavoin iloinnut alkuillan televisiosarjasta Anna, a lopussa.

Vihervaaran Anna on vienyt minut miettimään omaa elämääni tyttövuosina. Olen kysellyt itseltäni, millainen olin silloin ja millainen olen nyt, kun noista ajoista on kulunut vuosikymmeniä.

Mitä samaa minussa yhä on? Mitä on muuttunut?

Kysymysten äärelle pysähtyminen on kannattanut, sillä se on tuonut mukanaan tarpeellisia oivalluksia.

Olin peruskoulussa maalta kaupunkiin muuttaneena helppo kiusaamisen kohde. Uudella paikkakunnalla minulla ei ollut ystäviä ja kiusaaminen tuntui rankalta.

Kiusaaminen loppui, kun pääsin vaihtamaan luokkaa ja kun saman koulun oppilas pyysi minua seurakunnan tyttökerhoon.

Otin kutsun vastaan ja kokonaan uusi maailma kirkon piirissä avautui minulle. Muiden keskellä minusta kehittyi varmempi tyttö.

Nuori tyttökerholainen ihastui erityisesti siihen, että seurakunnassa puhuttiin ihmisten yhdenvertaisuudesta ja siitä, että sen toteutumiseksi on tehtävä työtä yli monenlaisten rajojen.

Tyttönä oleminen oli hienoa, koska silloin minuun juurtui kristinuskon suuria aarteita: Raamatussa kerrotut kertomukset siitä, että kaikenlaiset ihmiset ovat Jumalan luomia ja ansaitsevat sen mukaisen, arvokkaan kohtelun.

Nuorella tytöllä oli ihanteita ja niitä pyrittiin elämään touhukkaasti todeksi seurakunnassa.

Tyttövuosieni vahvat kokemukset ovat auttaneet minua silloin, kun kirkossa päädytään kinastelemaan raamatuntulkinnoista.

Sen sijaan että kiihtyisin näkemyseroista, pyrin suuntaamaan katseeni rauhallisesti nuoruuteni seurakuntaan, jonka ilmapiiriin pieni tyttö tykästyi ikihyväksi. Siitä ihastuksesta kirkkoon haluan pitää kiinni.

Kolumnisti Riitta Hirvonen on Rauhan Tervehdyksen toimittaja.