Kolumni: Koulut alkavat – ja kiusaaminen

Pieni poika pelkää. Erityisesti välitunteja. Silloin häntä taas yllytetään puhumaan. Sen jälkeen alkaa nauru ja nimittely. Kiusaamiseen osallistuu lähes koko luokka. Sekin poika, joka oli koulun alkamiseen asti ollut paras kaveri.

Kärsimys ei näy. Sitä peitellään, koska sen näyttäminen voi lisätä kiusaamista.

Kiusattukin voi nauraa nimittelijöiden mukana, vaikka oikeasti tekisi mieli itkeä. Niin pieni ekaluokkalainenkin teki. Kunnes opettaja puuttui asiaan.

Kiusaaminen voi alkaa hyvin pienestä ja varsinkin pienten lasten kohdalla se voi olla myös ymmärtämättömyyttä. Jatkuessaan kiusaamiseen liittyy kuitenkin yhä useampi. Enää harvat uskaltavat olla kiusatun kavereita. Kiusattavasta tulee yhteinen naurunaihe ja hyväksyttävä kiusaamisen kohde. Hänet eristetään ja suljetaan ryhmän ulkopuolelle.

Raaistuessaan kiusaaminen ei ole enää kiusaamista vaan henkistä ja ruumiillista väkivaltaa.

Kiusatun puolelle menevät vain harvat, koska jokainen pelkää joutuvansa samanlaisen kohtelun kohteeksi. Enemmistö seuraa sivusta ja antaa kiusaamiselle näin hiljaisen hyväksynnän.

Meidän ekaluokan opettajamme ei seurannut sivusta.

Meidän ekaluokan opettajamme ei seurannut sivusta. Hänen puuttumisensa jälkeen ymmärsimme, mistä luokkatoverimme toisenlainen puhetapa johtui. Ymmärsimme, että hänelle nauraminen on väärin. Ymmärsimme, että hän pelkäsi.

Me emme enää kiusanneet häntä. Ja jos välitunneilla muut yrittivät, me puolustimme. Lopulta kukaan ei kiusannut, koska se ei ollut enää hyväksyttävää.

Koulut alkavat ja myös koulukiusaaminen. Aikuisten vastuulla on ennaltaehkäistä ja puuttua kiusaamiseen.

Opettajamme toimi viisasti. Hän katkaisi uhkaavan kiusaamiskierteen alkuunsa.

Eikä halkeama ylähuulessa enää määrittänyt pienen pojan koulunkäyntiä.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja