Kolumni: Moniääninen kirkko?

Kirkolliseen kielenkäyttöön on ilmaantunut uusia sanoja. Joskus ne jäävät ilmaan roikkumaan. Ikään kuin jokainen voisi antaa noille sanoille oman sisältönsä. Sellaisen, joka tuntuu hyvältä ja sopii omiin elämän valintoihin.

Mutta tuovatko nuo sanat, vaikkapa moniääninen tai suvaitsevainen, jotain uutta? Kirkko on läpi historiansa ollut moniääninen. Ihmiset ovat tulkinneet kirkon sanomaa ja traditiota ja välillä on oltu tiukastikin eri mieltä.

Sen myötä syntyivät jo ensimmäisillä vuosisadoilla uskontunnustukset, joissa ilmaistiin se, mikä kirkon uskossa on ydintä ja luovuttamatonta. Puhuttiin kirkon uskosta, johon me liitymme. Haettiin sitä mikä, yhdistää ja mihin voidaan yhdessä sitoutua.

Onko päämääränä ihmiskeskeinen kirkko perinteisen Kristuskeskeisen kirkon sijaan?

Mutta onko tänä aikana sama tavoite, kun puhutaan monista äänistä? Vai onko niin, että kirkon uskosta on tullutkin minun uskoni, jossa ytimenä ei olekaan kirkon hyvä? Erilaisuuden hyväksyminen ja suvaitsevaisuus ulottuu vain samoin ajatteleviin ja moniäänisyys vain oikeille äänille.

Halutaanko nyt rakentaa kirkkoa, jossa ajattelun ja opin perustus ei olekaan Jumalan Sana ja kirkon traditio, vaan ideologia, jonka juuret ovat ihan muualla kuin kirkon vuosituhantisessa opetuksessa. Onko päämääränä ihmiskeskeinen kirkko perinteisen Kristuskeskeisen kirkon sijaan?

Puheissa ja kirjoituksissa vedotaan hyvin usein rakkauteen ikään kuin se olisi kaiken sisäänsä sulkeva. Tässä rakkauspuheessa vain usein näyttää sanan sisältö määrittyvän ihmisen tarpeista käsin.

Se rakkaus, josta Raamattu puhuu, on kuitenkin aina myös rajaavaa. Vaikka se sulkeekin sisäänsä jokaisen ihmisen, se myös erottaa oikean ja väärän. Kun Jeesus kohtasi ihmisen ja osoitti pyyteettömän rakkautensa, hän myös sanoi ”mene äläkä enää syntiä tee.”

Sanoma rakkaudesta on kutsu parannukseen, kutsu yhteiseen uskoon.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva tuomiorovasti