Kolumni | Jenni Siljander: Oletko sinä sankari?

Terveisiä opiskelijoiden keskeltä. Ammattikoululaisten ryhmäyttämiset alkavat olla ohi, ja nyt jatketaan korkeakouluopiskelijoiden kanssa erilaisissa isommissa ja pienemmissä tilanteissa. Tutustumista riittää – meillä vanhoilla työntekijöilläkin – mutta erityisesti uusilla opiskelijoilla. 

Ihmiset ovat monenlaisia tutustujia.

Ihmiset ovat monenlaisia tutustujia. Joku löytää kavereita ensimmäisenä päivänä, toisella kestää pidempään, kun pitää ensin tarkkailla ryhmää ja löytää sitten omalta tuntuvat ihmiset, joiden seuraan on helppo liittyä. Ryhmäytyksen avulla mahdollistetaan tutustumista, ja varovaisemmatkin saavat tilaisuuden. Tärkeää on, että jokainen voi kokea kuuluvansa joukkoon. 

Mistä sitten keksiä juttua uusien ihmisten kanssa? Yksi vastaus siihen on ”speed friending” eli salamakysymykset. Ihmiset seisovat pareittain sisä- ja ulkoringissä, ohjaaja antaa kysymyksen, josta jutellaan noin 10 sekuntia ja sitten vaihdetaan paria. Aika monen ajatuksia ehtii kuulla siinä ajassa, eikä tule vielä hankala olo, jos ei juttua riitäkään.

Olemme keskustelleet näissä tilanteissa muun muassa lapsuuden sankareista. Itse mietin ensin niitä supersellaisia, joita minulla ei ollut, ellei Jeesusta lasketa. Eräs nuori palautti minut maan pinnalle nimetessään sankarikseen mummonsa. ”Voi miten ihanaa”, ajattelin. Sitten, kerta toisensa jälkeen, tuli samansuuntaisia vastauksia: isäni, äitini, tätini, setäni, isosiskoni tai -veljeni, opettajani… 

Sankaruus ei ole niinkään superia, vaan aika tavallista – sellaista, joka tuo turvallisuuden tunteen, antaa kokemuksen kuulumisesta johonkin, inspiroi.

Sankaruus ei ole niinkään superia, vaan aika tavallista – sellaista, joka tuo turvallisuuden tunteen, antaa kokemuksen kuulumisesta johonkin, inspiroi. Ehkä johdattaa löytämään omaa tulevaisuuden uraa tai elämäntapaa. 

Nuoret nimesivät sankareikseen ihmisiä, jotka ovat saaneet kokemaan, että on ihan riittävä, vaikka suurelle maailmalle ei koskaan riitäkään omana itsenään. Sankaruus on siis pieniä, tärkeitä tekoja. Pienellä tutkiskelulla itsestään ja sankaristaan todennäköisesti löytää yhteneväisyyksiä. 

Kollegani lausui viisaasti: ”Vanhemman sankaruusteko on katsoa omaa lasta armollisesti maailmassa, jossa kukaan muu ei sitä välttämättä tee.” Sellaisiin sankaruustekoihin me kirkon oppilaitostyöntekijätkin pyrimme. Toivottavasti toisinaan onnistummekin.

Tulin itseni suhteen loppupäätelmään: minun lapsuuden sankareitani olivat kummitätini ja -setäni. Näimme harvoin, mutta aina kun tapasimme, he suhtautuivat minuun lempeästi ja halasivat. Heidän elämässään oli paljon sellaista, jota olen aikuisena ylläpitänyt myös omassa elämässäni. He ovat tuoneet elämääni paljon hyvää.    

Sankaruus syntyy rakkaudesta, olemalla, ei siihen sen kummempia tarvita.

Kirjoittaja on Oulun seurakuntien oppilaitospappi