Kolumni: Pysähtymisen jalo taito

Juoksetko hetkestä toiseen? Täytätkö kalenterin ääriään myöten ja kellahdatko illalla lopen uupuneena levottomiin uniin? Tai yritätkö ylikierroksilla hoitaa vielä jonkun asian juuri ennen nukkumaanmenoa? Itse vastaan, kyllä, näin on.

On vain niin mukava tehdä asioita, tai sitten on vain pakko, sillä muuten ei ehdi. Eikä ehdi sittenkään. Odottamattomat tekijät häiritsevät omaa suorittamista, tulemme kärsimättömiksi ja turhaudumme. Pahimmillaan ärsyynnymme, emmekä jaksa olla enää mukavia kanssaihmisille, tai sitten lamaannumme. Kehomme ja mielemme tekee täyden stopin, tästä kai burn-outissa on kyse.

Syksyn aikana olen pohtinut vauhdin hiljentämistä, jopa hetkeksi pysähtymistä. Elämä on lyhyt, eikä meitä ole tarkoitettu koneiksi. Sulkeutumalla omaan suorittamiseen suljemme pois kaiken sen kauniin, minkä Jumala on meille antanut: ystävämme, perheemme, kauniin luonnon ja minkä tärkeintä omat ajatuksemme ja tunteemme. Juoksemalla kalenterin, tavoitteittemme tai muiden toiveiden tahdissa vieraannumme lopulta omasta itsestämme.

Adventti antaa luvan hiljentyä, laskeutua jouluun. Joulua on lupa viettää runsaasti, ei materiaalisesti vaan runsaasti ajan kanssa. Meillä on oikeus palauttaa mieliimme lapsuuden pitkät joulut ja rauhoittua ajan kanssa, kuunnella itseämme ja kuunnella toisia.

Kuningas, Jeesus, tulee jälleen arkeemme muistuttamaan, kuinka tärkeää on pysähtymisen taito. Joulukalenterin luukkujen avaaminen, adventtikynttilöitten sytyttäminen ja arjen kiireiden hiljentäminen valmistaa meitä isoon juhlaan, Vapahtajamme maailmaan tulemiseen. Hän vapauttaa meidät jo nyt suorittamisen paineesta, arjen isoista ja pienistä huolista. Hoosianna – auta, pelasta – kuullaan ja mieleen laskeutuu rauha, kun vanhaa virttä mukaellen avaamme porttimme ja ovemme ja käymme nöyrästi Herraa vastaan päästäen hänet sydäntemme ja mieltemme vieraaksi. Siunattua adventtiaikaa jokaiselle.

Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran keskuksen johtaja Jerusalemissa