Kolumni: Unohtamisen armo

Jokaiseen päivään liittyy asioiden unohtamista. On ihan luonnollista, että kaikkea me emme voi pitää mielessämme. Monet asiat saavatkin painua unohduksiin. Jokainen eletty päivä katoaa, ja vain se mikä on tärkeää, jää elämään muistiin. Unohtaminen on luonnollinen prosessi.

Olisiko se niin, että unohtaminen on oikeastaan myös kasvun ja kehityksen edellytys. Meidän täytyykin unohtaa asioita, niin että uusi saisi tilaa tulla ja kasvaa. Vähän niin kuin kasvi siirtyy eri kasvuvaiheesta toiseen jättäen edellisen vaiheen taakseen tehden tilaa tulevalle.

Ihmisenä olemiseen liittyy asioiden muistaminen. Entä jos ihmisellä on liian paljon muistissa ja hän ei ole kyennyt unohtamaan tarpeeksi. Silloin menneisyys voi muistoineen kurkottaa tähän päivään ja peittää myös tulevaisuuden. Ehkä me emme ole oppineet unohtamaan tarpeeksi menneisyyden tapahtumia ja asioita.

On olemassa muistoja, yleensä kivuliaita, joita me emme haluaisi muistaa. Asioita, jotka haluaisimme painaa pois mielestämme, koska me emme oikein kestä niitä.

Mutta vaikka me yritämme unohtaa nämä asiat, ne ovat haudattuina muistissamme vaikuttaen meihin ja elämäämme, jopa tulevaisuuteen.

Aina välillä ne murtautuvat ulos vankilastaan ja iskevät sydämeemme ja mieleemme kivuliaasti. Muistuttaen elämän epäonnistumista ja haavoista.

Miten päästä eteenpäin? Miten toimia niin, että menneisyyden taakat eivät vaikuttaisi tähän päivään ja tulevaan liiaksi.

Olisiko se niin, että sen sijaan, että painamme vaikeat asiat pois mielestämme, kääntyisimmekin niitä kohti ja ”hyväksyisimme” ne. Antaisimme anteeksi itsellemme ja toisille. Tämä on minun elämäni.

Olisiko se unohtamista, vaikka muistaisimmekin. Jonkinlaista armoa siis.

Unohtamisen armoa. Se, että muistamme unohtaa.

Kirjoittaja on hiippakuntadekaani.