Pääkirjoitus: Hymyillään, vaikkei halailla

Luin eilen lehteä, jossa pohdittiin, unohdammeko me suomalaiset koronarajoitusten aikana juuri oppimamme halaamisen taidon. Olen miettinyt aivan samaa.

Turvallisen välimatkan pitäminen on tällä hetkellä kaikille parasta, mutta toivottavasti kosketuksen kaihtaminen ei jatku, kun palaamme elämänmenoon ilman rajoituksia.

Oma koti voi tuntua nyt ainoalta turvalliselta paikalta. Jos vain jalat kantavat, neljän seinän sisälle ei kannata kuitenkaan jäädä.

Ulkoilua ei ole kielletty, vaan siihen suorastaan kannustetaan. Lasten on päästävä purkamaan energiaa ulkoleikkeihin, ja kävelylenkki raikkaassa ilmassa virkistää. Jo pelkkä kasvojen nosto kohti kevätaurinkoa keventää mieltä.

Kävin vastikään kävelyllä ystäväni kanssa. Emme tavatessamme halanneet, niin kuin normaalisti olisimme tehneet. Leveillä kevyen liikenteen väylillä on onneksi tilaa pitää turvaväliä kuulumisia vaihtaessa. Oli hyvä nähdä kasvokkain.

Koska emme saa nyt kohdatessa kätellä tai halailla, on sitäkin tärkeämpää muistaa katsoa silmiin ja hymyillä.

Toivottavasti meihin ei jää toisen ihmisen koskettamisen pelko.

Toivottavasti emme näe muita ihmisiä jatkossa ensisijaisesti mahdollisina pöpöjen tartuttajina.

Toivottavasti tämä poikkeuksellinen aika herättelee meitä näkemään toisten ihmisten tärkeyden. Ilman heitä elämä on tyhjää.

Olisikohan uusiin ihmisiin tutustuminen nyt jopa helpompaa? Yhteinen tilanne tarjoaa helposti jutunjuurta.

Koska emme saa nyt kohdatessa kätellä tai halailla, on sitäkin tärkeämpää muistaa katsoa silmiin ja hymyillä. Hymy koskettaa – vaikka tien toiselta puolelta.

Kirjoittaja on Rauhan Tervehdyksen vastaava toimittaja