Pääkirjoitus: Ikävä kotiin

Koti, miten kaunis sana ja mitä kaikkea se voikaan merkitä. Koti – paikka, jossa on turvallista, viihtyisää ja jossa on hyväksytty ja rakastettu omana itsenään. Entäpä kotiseutu? Siellä on meidän juuret.

Koti on siellä, missä sydän on. Koti on paitsi tuttu maisema ja ympäristö, myös tunne siitä, että elää välittävien ihmisten ympäröimänä ja tuntee siksi olonsa turvalliseksi.

Kun opiskelut ja työt vievät meidät muualle, usein kaupunkiin, kotiseudulta revityt juuret haparoivat maata yrittäen löytää reitin asfaltin läpi hedelmälliseen multaan. Halu kuulua johonkin on olemassa kaupungissakin. Halusta ja siitä huolimatta, että kaupungissa on paljon ihmisiä ympärillä, yksinäisyys on yleinen ja koko ajan yleistyvä tunne.

Yksinäisyys – ulkopuolisuus, erillisyys, näkymättömyys. Ne ovat tunteita, jotka aina vaikuttavat negatiivisesti fyysiseen ja psyykkiseen terveyteemme. Ei siis ihme, että meillä on monesti ikävä kotiin, sinne missä joku välittää.

Kaupungissa, esimerkiksi Oulussa, juuriaan voi kasvattaa tutustumalla omaan asuinalueeseensa. Voi aloittaa vaikka tervehtimällä naapuria, kysymällä tarvitseeko naapuri apua tai osallistumalla matalan kynnyksen toimintoihin, joita kaupunki ja järjestöt järjestävät.

Oulussa seurakuntatyö on hyvin paikallista. Kerhot, lastentapahtumat, musiikkitilaisuudet ja jumalanpalvelukset kutsuvat ihmisiä luokseen. Nopeasti muuttuvassa ja kaupungistuvassa maailmassa seurakunnilla voisi olla vielä nykyistä näkyvämpi ja läheisempi rooli yhteisöllisyyden vahvistajana.

Kirkon pitäisi olla elämässään ajelehtiville kotikirkko; paikka, jossa voi tuntea kuuluvansa johonkin ja josta saa voimaa kasvattaa juuriaan syvemmälle maahan ja kurottaa kohti aurinkoa.

Kirjoittaja on Rauhan Tervehdys ry:n hallituksen jäsen