Pääkirjoitus: Kenestä kirkon kasvot?

Aloitin Haukiputaan kirkkoherrana vajaa kolme viikkoa sitten. Tänä aikana olen tutustunut työntekijöihin ja toimintaan sekä tavannut seurakuntalaisia niin kirkkoherranvirastossa kuin kaupan kassajonossakin.

Eräs kohtaamani ihminen sanoi, että minä olen nyt Haukiputaan seurakunnan uudet kasvot – ikään kuin käyntikortti, joka jää ihmisten mieleen.

Seurakuntien kasvoja on mietitty kirkossa laajemminkin: olisiko johonkin ihmiseen personoitunutta seurakuntaa helpompi lähestyä kuin kokonaista yhteisöä? Kenen tulisi edustaa seurakuntaa?

Vastaus on tietenkin selvä.

Varhaiskirkossa kristityt tunnettiin siitä, että he pitivät huolta leskistä, orvoista ja sairaista, ei vain velvollisuudesta, vaan Jumalan rakkauden innoittamina.

Tämä tehtävä ei ole kadonnut mihinkään. Joten vain yhdet kasvot ovat seurakunnalle aidosti oikeat: diakoniset kasvot – Kristuksen kasvot.

Kaikki Oulun seurakuntien toiminta pyrkiikin tuomaan niitä kasvoja entistä kirkkaampaan valoon.

Se on seuraavan vuoden toimintasuunnitelmissakin kirjattuna: vahvistaa kirkon diakonista otetta.

Yhä tänäkin päivänä kirkko elää diakonista kutsumustaan tarjoamalla apua vähävaraisille, tukemalla yksinäisiä ja olemalla läsnä siellä, missä toivoa eniten tarvitaan.

Kirkko on yhteisö, joka ei vain puhu lähimmäisenrakkaudesta, vaan toteuttaa sitä arjessa.

Diakonia on myös enemmän kuin pelkkää toimintaa – se on asenne, tapa katsoa maailmaa ja ihmisiä Kristuksen silmin, armollisesti ja ymmärtävästi.

Kirkko näyttää Kristuksen kasvot aina, kun se toimii rakkauden välikappaleena.

Jokaisessa kohtaamisessa, jokaisessa auttavassa kädessä ja lohduttavassa sanassa näkyvät ne kasvot, jotka heijastavat Jumalan ikuista rakkautta.

Mikä ilo työskennellä yhteisössä, jolla on näin vilpittömän kauniit kasvot!

Kirjoittaja on Haukiputaan seurakunnan kirkkoherra