Pääkirjoitus: Kirkko ei ole samanmielisten yhteisö

Kirkon historia käsitetään usein yhtenäisenä. Todellisuudessa kristillisen kirkon historian kuluessa ihmiset ovat olleet eri mieltä asioista kuten nykypäivänäkin.

Kristinuskon alkutaipaleella suuri kiistakysymys oli, pitääkö kristityn noudattaa juutalaista lakia. Päätös, joka ei ollut helppo, totesi ettei tarvitse noudattaa. Päätöksen seurauksena kristinuskosta kasvoi maailmanlaaja uskonto. Toisaalta erilaisuus sallittiin, sillä kukaan ei kieltänyt juutalaisen lain noudattamista kristityltä.

Ihmisillä on aina ollut kiusaus muodostaa samanmielisten henkilöiden ryhmiä.

Ihmisillä on aina ollut kiusaus muodostaa samanmielisten henkilöiden ryhmiä. Luterilaisen kirkkomme kohdalla osa jäsenistä toivoo samaa. Kirkon tulisi esiintyä yhtenäisenä ja selkeitä mielipiteitä omaavana. Toive ei tosin ole käytännössä kovin realistinen, koska meillä on kansankirkko, johon kuuluu onneksi edelleen enemmistö suomalaisista.

Kirkko ei ole pohjimmiltaan tarkoitettu samanmielisten yhtenäiseksi yhteisöksi. Kirkon on tarkoitus olla poikkeuksellinen yhteisö. Yhteisö, joka sulkee sisäänsä hyvin erilaiset ja vastakkaisiakin näkemyksiä edustavat ihmiset. Tässä mielessä oma luterilainen kansankirkkomme on kristikunnan parhaimmistoa. Kirkon kynnys on matala ja erilaisten hengellisten, jopa poliittisten, virtausten annetaan vaikuttaa rinnakkain kirkossamme.

Edellä sanottu herättää toki kysymyksen: mikä sitten yhdistää? Vastaus on yksinkertainen: Jeesus. Ilman ylösnoussutta Kristusta ei ole kristinuskoa. Tämän yhteisen nimittäjän alla kirkko voi olla yhteisö, jonka sisällä on tilaa eri tavoin ajatteleville ja tunteville. Pohjimmiltaan kirkko on jotain, joka ei ole vain tästä maailmasta. Kolmiyhteinen Jumala itse ohjaa kirkkoaan ja sen historiaa.

Kirjoittaja on Tuiran seurakunnan kirkkoherra