Pääkirjoitus: Onko jumalanpalvelus seurakuntaelämän keskus?

Seurakuntaneuvostossa keskustelimme jumalanpalveluksesta. Valmistelin keskustelua lähinnä kysymyksien pohjalta. Jos jumalanpalvelus on seurakunnan elämän ja toiminnan keskus, mitä siitä seuraa? Tämä vaikuttaa moniin asioihin, esimerkiksi siihen miten pappien, kanttorien ja suntioiden työpanosta suunnataan. Toinen ainakin yhtä tärkeä kysymys kuuluu, miten seurakunnan arkityö suuntautuu kohti jumalanpalvelusta ja sieltä takaisin arkeen.

Väitän, että tässä on heikkoutemme. Kutsummeko työntekijöinä ja luottamushenkilöinä arkityössä ihmisiä kirkkoon? Se taas riippuu siitä, osallistummeko itse jumalanpalvelukseen. On vaikea kutsua siihen, mihin itse ei osallistu. Tarvitsemme sisäistä uudistumista, parannusta ja jumalanpalvelusherätystä – ehkä ammattiyhdistyspolitiikkaakin.

On tärkeä kysyä itseltä, mikä saa minut lähtemään jumalanpalvelukseen. Millainen on se jumalanpalvelus, josta en voi olla poissa? Näiden kysymysten pohtiminen työyhteisössä ja luottamushenkilöiden kanssa voi avata jotakin olennaista.

Kysymys on myös seurakuntalaisten osallistamisesta. Miten jumalanpalvelukset suunnitellaan? Onko jumalanpalvelus yhteisöllinen? Miten sitä vahvistetaan, miten seurakuntalainen otetaan jumalanpalvelukseen vastaan, onko kirkkokahvit tai ruokailu?

Kysymyksiä riittää. Miten vietämme pyhäpäivää, mikä on paras kellonaika jumalanpalvelukselle, kutsutaanko vuorollaan erityisryhmiä, pitäisikö jumalanpalveluksia profiloida, miten striimaus vaikuttaa osallistuvien määrään paikan päällä?

Ehkä tärkein asia on kuitenkin ymmärtää messun perimmäinen tarkoitus: tulla hoidetuksi, puhdistetuksi ja sovitetuksi. Jumalanpalvelus vastaa kysymykseen, mikä on merkityksellistä elämässä. Tervetuloa messuun!

Kirjoittaja on Kiimingin seurakunnan kirkkoherra