Pääkirjoitus: Yksi kohtaaminen kerrallaan

Vuodenvaihde rakastaa tilastoja. Oululaisista 67 prosenttia kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Meillä niin kutsutuilla maalaisseurakunnilla prosentti on isompi, Haukiputaallakin yli 70 prosenttia.

Pienenevät luvut keskusteluttavat, mutta tiedätkö Suomessa mitään muuta instituutiota, johon kuuluisi reilusti yli puolet suomalaisista?

Toimintakertomusten äärellä seurakunnissa pyöritellään monia muitakin lukuja. Ja mielessä pyörivät muistot kohtaamisista, yhdessä tekemisistä, jaetusta ilosta ja itkusta, kamppailusta ja armosta.

Parhaiten voimme kohdata toisemme vain yksi kerrallaan. Juuri ne muistot nousevat itselläni tilastolukuja korkeammalle. Hetket, joita ei todista kukaan, joista kukaan ei julkaise toimintaraporttia ja joista ei tehdä some-postausta.

Tämä jaettu elämän ja armon virta on totta myös siellä, missä kirkon jäsenet elävät, todistavat ja palvelevat. Se ei näy tilastoissa. Kirkko on enemmän kuin tilastonsa tai toimintakatteensa. Kirkko on Kristuksen kirkko, Kristuksen ruumis maan päällä.

Kirkko on enemmän kuin tilastonsa tai toimintakatteensa.

Jokainen lähtevä jäsen aiheuttaa kirkkoruumiiseen haavan. Joskus lähtemisen taustalla on pettymys, joskus talous tai muut syyt. Iso yhteisö on väkisinkin moniääninen, siltä osin pettymykset ovat väistämättömiä. Voimme pettyä toisiimme, tai kirkkolaivan kääntymisen hitauteen, mutta kirkon pää on Kristus. Hänessä ei toivo horju.

Jos kirkkolaivaa haluaa olla kääntämässä, kannattaa ehdottomasti pysyä laivassa. Rannalta ei tiedetä merenkulun historiassa vielä kenenkään pystyneen ison laivan kurssia kääntämään. John F. Kennedy vetosi aikoinaan amerikkalaisiin ajatuksella: ”Älkää kysykö, mitä maanne voi tehdä puolestanne. Kysykää, mitä te voitte tehdä maallenne.” Sama ajatus sopii kirkkoonkin.

Kirjoittaja on Haukiputaan vt. kirkkoherra