Pääkirjoitus | Petri Satomaa: Pohjoisen kulttuurikristillisyys

Laskevat viivat ovat tulleet tutuiksi myös kirkollisessa elämässä. Vuosi 2024 ei tehnyt siihen poikkeusta. Kirkollisista toimituksista ainoastaan hautaan siunaaminen on säilynyt määrällisesti vakaana. Tosin siihenkin on tullut rinnalle tapa haudata vainaja ilman kirkollista siunaamista. Seuraamme erityisesti jäsenkehitystä. Onhan se merkittävä tekijä kirkon talouden näkökulmasta.

Meille on syntynyt mielikuva, että täällä pohjoisessa on hyvä jäsenpito verrattuna etelään. Näin se edelleen onkin. Oulun hiippakunnassa noin 75 prosenttia kuuluu kirkkoon. Helsingin hiippakunnassa osuus on alle 50 prosenttia.

Osallistuin kirkon johtamisforumille tammikuussa. Kimmo Ketola oli kirkon nelivuotiskertomuksen lisäksi perehtynyt suomalaisten uskonnollisuuteen. Hänen esityksensä avasi silmiä tarkastelemaan jäsenpitoa uudella tavalla.

Saatamme olettaa, että korkeahko jäsenyys merkitsee myös vahvaa uskonnollisuutta. Yhteen karttapohjaan oli eri tummuusastein kuvattu rukouselämää. Mittarina oli ”Rukoilen vähintään kerran viikossa”. Heikoimmat tulokset olivat Oulun ja Helsingin hiippakunnassa. Vahvinta on Lapuan hiippakunnassa.

Pohjoisessa korostuu kulttuurikristillisyys eli on hyvä tapa kuulua kirkkoon, mutta se ei johda uskonnon harjoittamiseen. Jumalanpalveluselämän rikkaus ja tietoinen kehittäminen korostuvat etelässä. Innovatiivisuus ja muutosvalmius ovat myös vahvimpia etelässä.

Kun suuntaamme katsetta eteenpäin, on tärkeä tutkia, mikä on väestön uskonnollinen taso. Olettamisen sijaan on tärkeä tiedostaa. Etelässä syntynyt innovatiivisuus on syntynyt tilanteessa, jossa kirkon jäsenet ovat vähemmistönä. Sama ilmiö on tapahtunut Ruotsissa. Pitääkö pohjoisessakin odottaa tuota tilannetta, ennen kuin alamme kehittää toimintaamme?

Kirjoittaja on Oulunsalon kirkkoherra ja yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja