Pääkirjoitus: Pittääkö laittaa kettinki paikalleen?

Ukrainan sota on ottanut tilansa suomalaisissa keittiöissä, olohuoneissa ja kaikkialla, missä kuljemme älylaitteinemme. Paljon on analysoitu, oltu mieltä, varauduttu ja taas analysoitu. Välillä on pysähdytty ajattelemaan, syökö uutisriippuvuus luottamusta ja viekö tällaisen tavallisen kansalaisen apea pohdiskelu oikeastaan mitään asiaa eteenpäin.

Viime viikolla pyöräillessäni töistä kotiin jokin lonksahti. Pian ketjut irtosivat rataksilta. Valmistauduin taluttamaan murheellisesti vingahtelevaa pyörääni vielä viimeiset kilometrit, kun ääni kysyi takaani: Pittääkö laittaa kettinki paikalleen?

Tuntematon mies seisautti oman pyöränsä. Ei aikaakaan, kun hän oli työntänyt kätensä kuraisen lokasuojan ja rasvaisten kettinkien väliin. Kun ketjut olivat paikoillaan, sain diagnoosin pyöräni tilasta ja korjausohjeen.

Kiitettyäni auttajaa jatkoin varovaisemmin matkaa ja ajattelin: tuo ihminen huomasi ja pysähtyi. Sitten ajattelin: pyörä kulkee taas.
Mistä tulee voima tehdä hyvää? Uskon, että se tulee Jumalalta silloinkin, kun tekijä ei tunnusta edes Jumalan olemassaoloa. Suuria voi tapahtua vaikka silloin, kun työkaveri kysyy toiselta: Mitä sinulle kuuluu?

Mistä tulee voima tehdä hyvää? Uskon, että se tulee Jumalalta silloinkin, kun tekijä ei tunnusta edes Jumalan olemassaoloa.

Järisyttävän suuria tapahtuu silloin, kun uskon lahjan saanut ihminen vakuuttaa toiselle: ”Sinun syntisi annetaan anteeksi.” Silloin Jumala itse luo uutta elämää ja toivoa synkimmänkin tilanteen keskelle.

Pienikin hyvä teko voi kasvaa suureksi, kun sen renkaat laajenevat. Olisi houkuttelevaa ajatella, kuinka vyörynä kasvavat ystävälliset teot täyttäisivät maailman ja veisivät vähitellen tilan siltä, minkä ei ole hyvä antaa kasvaa.

Vaikka näin ei kävisi, sodan ja huonojen uutisten maailmassa tarvitaan vastavoimia; urheita voikukkia, jotka työntävät pörröisen päänsä vaikka betonin läpi.

Kirjoittaja on Rauhan Tervehdys ry:n hallituksen jäsen