Pääkirjoitus: Sallikaa lasten elää hengellistä elämää – älkää estäkö heitä

Papin työn ehdottomia helmiä on lasten kohtaaminen. On kertakaikkisen tajuntaa laajentavaa, miten lapset sanottavat uskoa ja puhuvat Jumalasta. Lapsille hengellinen todellisuus on yhtä totta kuin käsin kosketeltavat arjen asiat.

Kun vartumme aikuisiksi, jokin paksu verho laskeutuu maallisen ja hengellisen väliin. Kadotamme kykymme nähdä enkeleitä. Meistä tulee järjen jättiläisiä ilman kykyä sanoittaa pyhää. Pelkäämme, että uskottavuutemme kärsii, jos puhumme uskosta. Ainakaan Jeesus-sanaa kukaan ei uskalla lausua edes ääneen.

Olin muutama vuosi sitten päiväkodissa pitämässä kirkkohetkeä. Kerroin aluksi eskariryhmälle siitä, miten Jeesus ruokki 5000 miestä pelkästään pikkupojan eväillä. Vain viisi leipää ja kaksi kalaa riitti ruokkimaan koko valtavan väkijoukon. Pikkuväki oli tarinasta innoissaan. Monen silmistä paistoi hämmästys tuosta Nasaretin supersankarista.

Lopuksi pyysin, että laitettaisiin kädet ristiin ja rukoiltaisiin yhdessä. Kun aloitin rukouksen yksi tyttö ei laittanut käsiään ristiin, vaan painoi päänsä alas ja alkoi hiljaa nyyhkyttää. Kun kirkkohetki oli ohi, menin tytön luo ja kysyin, mistä hänelle tuli paha mieli. Tuon pienen ihmisen vastaus oli pysäyttävä:” En minä voi rukoilla, koska sitä ei ole minulle annettu.”

Koska sitä ei ole minulle annettu. Nuo sanat jäivät soimaan päähäni, kun ajelin kirkkohetkestä kohti kotia. Pala kasvoi omaankin kurkkuuni.

Meidän aikuisten tehtävänä on antaa lapselle mahdollisuus elää hengellistä elämää. Se on lapsen ihmisoikeus. Olennaista on, että kodit tarvitsevat kaiken kirkon tuen tähän arvokkaaseen kasvatustehtävään. Sillä kirkon tulevaisuus ratkaistaan lastenhuoneen sängyn laidalla.

Kirjoittaja on Oulun seurakuntien yhteisen kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja