Pääkirjoitus | Seija Helomaa: Toivon ja rakkauden ääni

Julkinen keskustelu on tänä päivänä aika kärkevää. Some täyttyy vahvoista mielipiteistä, nopeista reaktioista ja vastakkainasettelusta.

Kovimmin huutava ei aina ole parhaiten asioista perillä. Kaikki isoin kirjaimin kirjoitettu ei aina ole rakentavaa.

Kirkon ääni voi tuntua kaikkien maailman äänten keskellä hiljaiselta. Hiljaisuus ei ole heikkoutta, vaan harkintaa, toisen kunnioittamista, malttia ja rukousta.

Kun itse ei kiirehdi olemaan äänessä, on mahdollisuus kuulla. Kirkon tehtävä on kuulla äänekkäiden huutojen lisäksi aivan pienet ja hentoiset viestit, joita kaiken melun keskellä voi olla vaikea tavoittaa.

Kun osaa kuunnella, osaa kenties myös käyttää ääntään viisaammin: voi puhua niiden puolesta, joiden ääni ei kuulu. Heikompien, syrjään jääneiden, uupuneiden ja unohdettujen puolustaminen on kristillisen rakkauden ytimessä.

Kirkon ääni ei ehkä kuulu kovimmin – mutta se kantaa pisimmälle.

Oli kyse sitten vaikka sairaalasielunhoidosta, ruoka-avusta tai kaukana maailmalla tehtävästä lähetystyöstä, kirkko haluaa seurata Jeesuksen antamaa esimerkkiä.

Kun tässä ajassa moni asia mitataan tehokkuudella ja tuottavuudella, kirkko muistuttaa: jokainen ihminen on arvokas – ei saavutustensa vaan olemassaolonsa tähden, Jumalan luomana.

Toisaalta kirkon on oltava myös rohkea toivon ääni. Ristin ja armon viesti ei ole tarkoitettu salassa pidettäväksi.

Voimme kertoa Kristuksesta silmien tasolta, ihmiseltä ihmiselle, ihmetellä, jakaa, pohtia yhdessä.

Kirkko ei ole vain yksi hyväntekeväisyystaho muiden joukossa vaan keskeneräisten Jumalan lasten joukko, joka rukoilee, viipyy Raamatun äärellä, ja lähtee siitä joka päivä tekemään hiljaista työtään paremman maailman eteen.

Kirkon ääni ei ehkä kuulu kovimmin – mutta se kantaa pisimmälle.

Kirjoittaja on Hailuodon seurakunnan kirkkoherra