Pääkirjoitus: Uusi normaali

Maamme hallitus luonnehti tiedotustilaisuudessaan reilu viikko sitten käsillä olevaa aikaa ja lähitulevaisuutta käsitteellä ”uusi normaali”.

Uuteen normaaliin sisältyy ulottuvuuksia, joita vanhassa normaalissa pidettiin poikkeavuuksina. En tiedä käytiinkö ministeritasolla lainkaan filosofista keskustelua uuden käsitteen merkityssisällöstä ennen sen käyttöön ottamista.

Jälkiviisasteleville, syvän taloudellisen laman muistaville uusi normaali on poliittisena sanankäyttönä palauttanut mieleen pääministeri Harri Holkerin hallituksen (1987–1991) julistuksellisen ohjelman ”hallittu rakennemuutos”. Sukupolvikokemuksemme on, että se ei mennyt ihan putkeen.

Kevät on uudistumisen aikaa. Tänään iloitsen uusi normaali -käsitteen käyttöön ottamisesta. Rohkenen ajatella, että taakse jääneiden koronaviikkojen kokemukset ovat opettaneet päättäjille jotakin oleellista. Ehkä me kaikki olemme oppineet.

Oppimisella ymmärrän tässä tilanteessa epävarmuuteen suostumista. Epävarmuuteen suostuminen tekee kipeää, koska se vaatii luopumista kaiken hallitsemisen harhasta.

Askel uuteen normaaliin on tosiasioiden tunnustamisen ja nöyrtymisen askel. Hapuiluun suostuminen ei ole aivan helppoa, jos olet tottunut luottamaan tieteen erehtymättömyyteen.

Hapuiluun suostuminen ei ole aivan helppoa, jos olet tottunut luottamaan tieteen erehtymättömyyteen.

Ranskalainen filosofi Bernard-Henri Lêvy totesi Helsingin Sanomissa (25.4.), että ”ihmiset haluavat luottaa sokeasti tieteeseen, mutta lopulta tiede on totuuden etsimistä. Polku pimeässä, johon osuu joskus pieniä valonkajeita”.

Pikavoittoja ei pandemian vastaisessa taistelussa ole jaossa. Kun ei ole viisasta hypätä, on kuljettava pienten askelten polkua. Uusi normaali vaatii kärsivällisyyttä meiltä kaikilta.

Pyhä kirja listaa kärsivällisyyden Hengen hedelmäksi (Galatalaiskirje 5:22).

Kirjoittaja on Karjasillan kirkkoherra