Pääkirjoitus: Vanha rauha ja uusi ekumenia

Pähkinäsaaren rauha (1323) täyttää ensi vuonna tasan 700 vuotta. Harva rauha on ollut vaikutuksiltaan yhtä pitkäikäinen. Euroopan läpi kulkeva itäisen ja läntisen kulttuurin jakolinja halkoi aikoinaan erämaita Saimaan etelärannoilta aina Siikajoen suulle. Raja elää meissä yhä, itä ja länsi lyövät täällä kättä toisilleen. Myös siinä, että meillä on kaksi periaatteessa tasavertaista kansallista kirkkoa, ortodoksinen ja luterilainen.

Idän ja lännen välisen rajalinjan yli ovat vaikutteet kulkeneet historian saatossa kumpaankin suuntaan. Kieleemme on kulkeutunut idästä uskonnollista termistöä: pappi, risti ja pakana ovat sanoista tunnetuimmat. Idän kirkko on lännestä omaksunut käyttöönsä muiden muassa kirkonkellot ja liturgiset värit.

Tämä itäisen ja läntisen rinnakkaiselo on monta kertaa tullut mieleen, kun olen kuluneella talvikaudella seurannut Muhoksen seudun kirkollista elämää. Nykyinen kahden kansankirkon välinen kanssakäynti pääsi vauhtiin, kun sotien jälkeen rivakasti kehittyvään Oulujokivarteen muutti evakoita mukanaan omaleimainen idän kirkollinen perinne.

Korkean tason ekumeenisessa keskustelussa pyritään tunnistamaan eroavuuksia ja ratkaisemaan kiistakysymyksiä. Paikallisessa ekumeniassa huomio kiinnittyy myös naapurin kiehtovaan erilaisuuteen. Itseäni on aina viehättänyt ortodoksisuudessa syvällinen jumalanpalveluselämä. Otan siitä mielelläni vaikutteita. Ortodoksiveljiä ja -sisaria kuuleman mukaan on kiehtonut luterilainen armon korostus. Onpa joku maininnut läntisen kirkon hallinnostakin jotain positiivista.

Paikallinen ekumenia suhtautuu uteliaasti toiseen traditioon ja kysyy, mitä voisin siitä oppia. Samalla se ottaa terveen itsekriittisen asenteen: kaikki elävän veden virrat eivät juokse kotipihan lähteestä.

Eläköön vanha rauha uudessa ekumeniassa.

Kirjoittaja on Muhoksen vt. kirkkoherra