Puheenvuoro | Heli Mattila: Julkiset palveluntuottajat eivät voi siirtää taloudellista avustamista kirkon diakoniatyölle

Elämme parhaillaan aikaa, jolloin (entisen?) hyvinvointiyhteiskunnan taloudellisia resursseja supistetaan hyvin voimakkaasti ja pitkäaikaisesti.

Yhteiskunnan sosiaalietuuksien väärinkäyttö on tietysti oikea ongelma ja siihen pitääkin puuttua, kunhan se tehdään niin, etteivät siitä joudu kärsimään myös he, jotka eivät ole syypäitä ilmiöön.

Onko oikein, että valtio ja sen myötä kaupungit sysäävät yhä enemmän vähävaraisten henkilöiden avustamista Suomen evankelisluterilaiselle kirkolle, jonka jäsenmäärä ja verotulot ovat laskusuunnassa? Monelle vähävaraiselle pelkkä kirkollisvero on kynnyskysymys, ja osa eroaa kirkosta juuri taloudellisista syistä.

Seurakuntien diakoniatyötä on pitkään kuvattu julkisuudessa tahona, josta ihminen saa apua ”kun mikään muu taho ei auta”. Jostain syystä tuo lause kylmää minua tällä hetkellä, koska tiedän kokemuksesta, että kirkko ja seurakunnat eivät mitenkään voi korvata sitä taloudellista menetystä, jonka ihmiset joutuvat kokemaan erilaisten etuuksien tippuessa ja kaiken mahdollisen kallistuessa.

Kirkko ja seurakunnat eivät mitenkään voi korvata sitä taloudellista menetystä, jonka ihmiset joutuvat kokemaan erilaisten etuuksien tippuessa ja kaiken mahdollisen kallistuessa.

Minne ohjataan ihminen, joka on jo kerran käännytetty pois Kelasta tai sosiaalitoimesta seurakuntaan hakemaan taloudellista apua?

Olen tehnyt diakoniatyötä noin 20 vuotta. Näiden vuosien aikana diakoniatyön sisältö on muuttunut todella paljon.

Vielä parikymmentä vuotta sitten taloudellinen avustaminen oli hyvin pieni osa diakoniatyötä. Nykyisin varsinkin suurimmissa seurakunnissa, kuten Tuiran seurakunnassa, se vie valtaosan työajasta.

Usein ihmisillä on myös suuria odotuksia, kun he kääntyvät kirkon diakoniatyön puoleen hakeakseen taloudellista avustusta.

Usein ihmisillä on myös suuria odotuksia, kun he kääntyvät kirkon diakoniatyön puoleen hakeakseen taloudellista avustusta. Tämä näkyy vastaanotoilla ja kotikäynneillä esimerkiksi aggressiivisena, uhkailevana tai tyytymättömänä käytöksenä kirkon työntekijöitä kohtaan.

Tällä hetkellä lähes viikoittain seurakuntamme taloudellisen avun ajanvarauksessa sinne soittavat henkilöt sanovat, että heitä on Pohteen sosiaalityön taholta ohjeistettu hakemaan avustusta esimerkiksi takuuvuokriin, muuttokustannuksiin ja muihin isoihin laskuihin seurakunnan diakoniatyön kautta.

Paikallisseurakunnilla ei ole niin suuria avustusbudjetteja, että voisimme maksaa satojen tai tuhansien eurojen laskuja sadoille avustuksen hakijoille.
Ihmisen asumisen turvaaminen kuuluu Suomen lain mukaan Kelalle ja viimesijassa sosiaalihuollolle toimeentulotuen ja harkinnanvaraisen toimeentulotuen muodossa, ei seurakunnille.

Ihmisen asumisen turvaaminen kuuluu Suomen lain mukaan Kelalle ja viimesijassa sosiaalihuollolle.

Todellisuudessa seurakunnan taloudellinen avustustyö on hyvin pienimuotoista, eikä sillä useinkaan voida ratkaista ihmisen taloudellista tilannetta kuin hetkellisesti ja kertaluonteisesti.

Pääasiallinen seurakuntien avustusmuoto ovat edelleen ruokalahjakortit lähikauppaan, mikäli henkilöllä ei ole rahaa enää ruokaan.

Isompia avustuksia esimerkiksi kirkon diakoniarahastosta ei voi hakea kuin yhden kerran samalle ihmiselle tai taloudelle. Diakoniatyöntekijän on myös ensin arvioitava taloudellinen tilanne, eli avustusta ei lähdetä hakemaan heti kun asiakas sitä pyytää.

Käytämme diakonista harkintaa työssämme jatkuvasti, kun puntaroimme, onko kyseessä akuutti kriisi vai pitkäkestoinen taloudellinen niukkuus. Diakoniatyön taloudellista avustamista ei ole tarkoitettu jatkuvaan vuosittain tapahtuvaan avustamiseen, siksi sitä kutsutaan kertaluonteiseksi avuksi.

Vaikka seurakunnan diakoniatyö ei pystykään euroissa kilpailemaan Kelan tai sosiaalityön kanssa, sillä on oma tärkeä roolinsa tässä yhteiskunnassa. Diakoniatyö tarjoaa rinnalla kulkemista, talousneuvontaa ja ohjausta erilaisten palveluiden piiriin.

Diakoniatyö tarjoaa rinnalla kulkemista, talousneuvontaa ja ohjausta erilaisten palveluiden piiriin.

Monissa seurakunnissa järjestetään myös edullisia tai maksuttomia ruokailuja. Diakoniatyö siis täydentää – mutta ei voi korvata – julkista taloudellista turvaverkkoa. Diakoniatyön taloudellinen avustaminen on tarkoitettu viimesijaiseksi turvaksi, ei ensisijaiseksi maksajaksi.

Kirjoittaja on Tuiran seurakunnan johtava diakoniaviranhaltija