Joona Tuomela | Masennus otti vallan, mutta ei lopullisesti

Syyskuusta on kauan aikaa. Syksy, vanhan vuoden loppu, mutta minulle uuden alku: sellainen sen piti olla. Aloitin teologian opinnot innostuneena ja tunsin kutkuttavaa jännitystä uuden edessä. Mutta syksyn jälkeen tuli talvi – ja talven pitkinä, pimeinä päivinä kaikki muuttui yhtäkkiä vaikeaksi.

Masennus, vanha ja aivan liian tuttu vieras, hiipi yllättäen takaisin elämääni; vieras josta luulin jo päässeeni eroon. Yritin taistella vastaan ja jonkin aikaa jaksoinkin, kunnes lopulta taakka kävi liian raskaaksi. Unohdin aiemman innostukseni, unohdin oman itsenikin, ja pitkän aikaa vain olin; jäin sisälle ja eristäydyin ystävistä, käperryin yksin oman mieleni sisälle ja yritin saada selkoa pääni sisäisestä harmaudesta ja pahasta olosta.

Unohdin aiemman innostukseni, unohdin oman itsenikin, ja pitkän aikaa vain olin.

Opinnot hidastuivat ja olivat moneen otteeseen vähällä jopa katketa kokonaan – ja osa kursseista jäikin kesken. Kaiken yllä painoi tuttu, kuristava pettymys: ei minun elämäni pitänyt näin mennä.

Tein paljon pitkiä kävelylenkkejä siinä toivossa että ulkoilma auttaisi. Mutta toisin kävi: olon entisestään pahentuessa jouduin lopettamaan yökävelyni kokonaan. Asuntoni vieressä kulkee junarata, ja se alkoi tuntua kiehtovalta paikalta. Aivan liian kiehtovalta. En uskaltanut päästää itseäni enää ulos, koska en ollut varma, tulisinko enää jonain iltana takaisin.

En uskaltanut päästää itseäni enää ulos, koska en ollut varma, tulisinko enää jonain iltana takaisin.

Mutta olihan talven synkkyydessä ilojakin, ja iloistani suurin oli isoskoulutus jonne minua oli pyydetty ohjaajaksi. Se onnellinen asia teologian opiskelussa nimittäin on, että saa kutsuja monenlaiseen Jumalan valtakunnan työhön.

Ja kun kokoonnuimme opettamaan satapäiselle nuorten joukolle isosen taitoja ja uskon aakkosia, tuntui minunkin mieleni pitkästä aikaa kevyeltä. Mukana oli viime kesältä tuttuja rippilapsiani ja paljon myös uusia tuttavuuksia; iloisia, ihastuttavia nuoria joiden sydämellisyys ja avoin usko kosketti minua.

Nuorten kanssa oli tavattoman mukava keskustella elämästä ja uskosta, ja heidän ilonsa oli niin tarttuvaa että oli vaikeaa olla masentunut – ja miten olisin voinutkaan olla, kun sain jatkuvasti kuulla ja nähdä, kuinka mahtava tyyppi olin nuorten silmissä!

Koulutuksen päätyttyä puhelimeni täyttyi leiriläisten lähettämistä viesteistä. Luin hymyssä suin heidän sydämellisiä kiitoksiaan keskusteluista joiden he sanoivat olleen avuksi ja uskon vahvistukseksi. Kaikista viimeisenä katseeni osui erääseen lyhyeen viestiin. Luin sen kerran, luin toisenkin kerran. Luin vielä uudestaan. Ja sen jälkeen minä itkin. “Kiitos kun jaksoit kaiken keskellä olla meille hyvä paimen.”

Synkkyys ja uupumus palasivat vielä monta kertaa, mutta joka kerta kevyemmän tuntuisina.

Mielen haasteet eivät toki ratkea hetkessä. Niin oli minunkin tapauksessani. Synkkyys ja uupumus palasivat vielä monta kertaa, mutta joka kerta kevyemmän tuntuisina. Kaikki kärsimys lakkaa ajallaan, minunkin kohdallani.

Kävelen hiljenevän Oulun katuja. Hämärän hetki on lämmin ja lempeä. Junaradalta jostain kaukaa kuuluu vaimea kolina – eikä se kuulosta enää ahdistavalta, ei pelottavan kiehtovalta, vaan riemukkaalta: minä selvisin. Kesäillassa tuoksuvat kukat, ja hetken aikaa kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin.