Teija Kähkönen: Kirkko voisi olla kylissä ja kaupungeissa myötätunnon taikapiiri

Koulussakin tapahtuu joskus elämää suurempaa. Tässä taannoin valmistavan opetuksen luokassani opiskeli 11-vuotias kamerunilainen poika, kutsuttakoon häntä tässä nimellä Bryant. Hän tuli luokkani oppilaaksi keskellä talvea. Hän oli turvapaikanhakija ja asui Heikinharjun vastaanottokeskuksessa äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa.

Koska oli talvi, se tarkoitti, että koulussa oli meneillään hiihtokausi. Niinpä mekin etsimme mitenkuten sopivat hiihtokamppeet ja askelsimme reippaina koulun läheiselle hiihtoladulle. Intoa ei puuttunut, varsinkaan tältä uusimmalta tulokkaalta.

Kävi ilmi, että pojan persoona oli varustettu räjähtävällä kilpailuvietillä. Hän lähti tempomaan voimiensa takaa ja tietenkin kaatuillen muutaman metrin välein. Kävin häntä auttamassa ylös ja selvittämässä suksi-sauvasolmuja. Yritin rauhoitella ja kertoa, ettei tämä ole kilpailutilanne vaan nyt vasta harjoitellaan. Mutta vietti vei ja hän tempoi koko liikuntatunnin ajan suorastaan raivokkaasti. Tunti alkoi olla lopullaan ja oli aika palata lähtöpisteelle.

Juuri kun olimme saaneet sukset pois ja paketoitua kaiken, saapuu oppilasdelegaatio ja ilmoittaa: ”Ope, Bryant itkee.” Menen katsomaan ja löydän lumihangessa makaavan pojan itkemässä lohduttomasti ja syvästi. Yritin kysellä häneltä, mikä on. Hänen äidinkielensä oli englanti, joten hän ymmärsi kysymykseni, mutta ei vastannut mitään. Itki vain.

Puhuin pojalle rauhoitellen, ettei ole mitään hätää. Näin ja ymmärsin, ettei itkussa ollut kysymys mistään yhdestä asiasta vaan kaikesta. Hän oli aivan uupunut hiihtoponnistelun jälkeen ja jokin avasi itkuhanat.

Toiset lapset alkoivat kerääntyä pikkuhiljaa pojan ympärille. Kukaan ei naureskellut, pilkannut tai tivannut syytä itkuun. Tapahtui jotain erityistä. Pojan ympärille tuli kuin taikapiiri, myötätunnon taikapiiri.

Lapset olivat siinä itkevän pojan ympärillä ja katsoivat häntä myötätuntoisesti. Joku ojensi maahan pudonnutta hanskaa, toiset käyttivät sanontoja, mitä nyt osasivat. ”Ei haittaa.” Joku yritti vähän silittää. Ilmapiiri oli aito ja käsinkosketeltava. Aivan erityinen. Pyhä. Hiljalleen poika rauhoittui ja nousi ylös. Koulupäivä jatkui. Elämä jatkui.

Ajassamme on epävarmuutta, pelkoa, levottomuutta, irrallisuutta ja yksinäisyyttä. On valtavasti oman elämän ja ihmisyyden merkityksen puutetta ja turvattomuutta. Jokainen kokee joskus samalla tavoin kuin tuo kamerunilainen poika. Jokainen itkee joskus syvästi ja lohduttomasti jotakin menetystä tai pettymystä. Jokainen tarvitsee joskus myötätuntoa ja lohdutusta toisilta.

Ajattelen, että kirkon kuuluisi olla kylissä ja kaupungeissa myötätunnon taikapiiri. Sen pitäisi olla paikka, joka henkii ympärilleen myötätuntoa ja sen sisällä tulisi sykkiä lämmin ja avara sydän. Meistä itse kukin tarvitsee lepopaikan, jossa ei ole tuomitsevia, vaativia ja ohittavia katseita.

Jokainen meistä tarvitsee kokemuksen välittämisestä ja olemassaolon arvosta erityisesti musertavan surun keskellä. Tuota ilmapiiriä tarvitsemme myös seesteisenä aikana. Se luo turvallisuuden tunnetta ja luottamusta elämään Silloin kun minulta putoaa pohja, minusta pidetään huolta. Ja minä voin olla myötätunnon välittäjä itsekin.

Teija Kähkönen
Tuiran seurakunta, Elävä Seurakunta – Lähellä Ihmistä