"Luulin, että diakoniatyöntekijä kulkee Raamattu kainalossa ja paukuttaa sillä päähän"

Keskustelu Juha Penttisen kanssa lähtee liikkeelle diakoniaopintoihin kuuluvasta harjoittelusta. Sen hän teki ennen joulua Karjasillan seurakunnassa.

Hetkessä puhe siirtyy newyorkilaisen muusikon Patricia Brennanin levyyn. Sen kansi on Penttisen käsialaa ja päätyi The New York Timesin musiikkipalstalle tammikuussa.

Nelikymppinen oululainen on videotaiteilija, kuvataiteilija, ohjaaja, käsikirjoittaja ja valokuvaaja. Hän on myös psykiatrisen sairaalan akuuttivastaanoton hoitaja ja tuleva sairaanhoitaja-diakonissa.

Seurakuntaan vähän kuin vahingossa

Juha Penttinen ehti työskennellä psykiatrisessa sairaalassa kymmenen vuotta ennen kuin toteutti haaveensa opiskelusta. Viime syksystä lähtien päivät ovat kuluneet Diakonia-ammattikorkeakoulun tunneilla.

Diakonia tosin tuli mukaan sivutuotteena.

– Halusin sairaanhoitajan koulutuksen ja huomasin sen olevan mahdollista Diakissa. Uskonnollista puolta en edes ajatellut.

Ennakkoasenteet kirkossa työskenteleviä kohtaan alkoivat nostaa päätään harjoittelun alla.

– Ajattelin, että minun on oltava hartaan uskonnollinen. Kuvittelin, kuinka diakoniatyöntekijä kulkee sokeripala kaulassa ja Raamattu kainalossa ja paukuttaa aatetta päähän.

– Eihän se niin ole. Jälkikäteen nuo ajatukset hävettivät.

”Meillä kaikilla on tarve hengellisyyteen”

Mitä pidemmällä opinnot ovat, sitä enemmän ne kiinnostavat. Penttinen on alkanut ajatella hengellisyyden olevan yksi ihmisen perustarpeista.

– Se on kuin moraalinen liikennemerkki, josta katsoa, mihin suuntaan lähtee.

– Aina sen ei tarvitse olla kristinuskoa. Kunhan ihmisellä on jokin ajatusmalli, mikä määrittää omaa ymmärrystä elämästä.

Mainosala on ainaista kilpailua.

Kansainväliset markkinat houkuttavat

Nuorena Juha Penttinen teki lyhytelokuvia Acid Cinema -ryhmässä. Pikisaaren käsi- ja taideteollisesta oppilaitoksesta sai ammatillisen pätevyyden, vuodet markkinointi- ja mainosalalla kouluttivat lisää.

Mainosten tekeminen osoittautui kuitenkin kuluttavaksi.

– Alaa yhtään väheksymättä sanon, että päivät ja matkat kuvauspaikoille ovat pitkiä ja elämä ainaista kilpailua siitä, kuka tekee nakkimainoksen halvimmalla.

Videotaide kuuluu yhä elämään, viimeisimmäksi Penttinen ohjasi videon rap-artisti Laineen Kasperille. Penttinen tekee myös digitaalisia maalauksia, sanataidetta ja sarjakuvia. Äänitteiden kansitaidetta syntyy eurooppalaisille, aasialaisille ja yhdysvaltalaisille muusikoille.

Kansainvälisille markkinoille pääsy on kovan työn tulosta: sitkeää yhteyksien ottamista ja oman osaamisen tarjoamista.

– Vuosi on näissä hommissa lyhyt aika. Korona on pitkittänyt aikajännettä entisestään, sillä monet tuotanto- ja levy-yhtiöt ovat vaikeuksissa.

Juha Penttisen taiteeseen voi tutustua verkkosivuilla tai Instagramissa juhapenttinen_art.

Taiteilijan persoonasta tullut lopputulosta tärkeämpi

Penttinen toteaa, että hänen on aina ollut vaikea mieltää itseään taiteilijaksi.

– Eikö sellainen kulje baskeri päässä ympäriinsä?

– Ehkä ajatus on vieras siksikin, että Oulussa monen taiteilijan persoonasta on tullut tärkeämpi kuin työn tulokset. Asian pitää olla juuri toisinpäin.

Taide ei ole elämässä ykkössijalla, kun perheessä on alakouluikäinen lapsi ja vauva.

– Ensin tulee perhe, sen jälkeen opiskelu ja työ ja vasta niiden jälkeen taide.

Sairastuessamme olemme samassa kelkassa kaikki.

Toivon luominen on ammattitaitoa

Mainosalan töiden vähentyessä Juha Penttinen löysi kaipaamansa vakauden lähihoitajaopinnoista ja työstä Oulun yliopistollisen sairaalan psykiatrian yksikössä. Peltolassa työskentely on kirkastanut kuvaa ihmisyydestä.

– Kuka tahansa voi sairastua. Iällä tai yhteiskunnallisella asemalla ei ole merkitystä.

– Usein pyrimme kiillottamaan pintaa, mutta sairastuessamme olemme samassa kelkassa kaikki. Siinä toteutuu tasa-arvo.

Turvallisuudentunteen ja luottamuksen luominen on hoitotyössä tärkeää. Vaikka lähtökohta ja auttamisen tavat ovat diakoniassa tyystin erilaisia kuin psykiatriassa, jotain samaa asiakkaan kohtaamisessa on.

– Meidän tehtävämme on luoda uskoa siihen, että kyllä tästäkin vielä noustaan.