Kulissit eivät riitä – tarvitaan myös juoni

Afrikassa se tapahtui: Arto O. Salonen alkoi havaita, millä tavalla länsimainen ihminen hahmottaa hyvinvoinnin idean.

Kärjistetysti näin: ”Kunpa saisi mainetta ja mammonaa.” Salonen toteaa, ettei edes hän itse kestävän kehityksen asiantuntijana ole ollut sille immuuni.

– Ei kai pantteri voi mitään pilkuilleen. Jo äidinmaidossa saamme tämän kulttuurisen kehyksen, hän sanoo.

Päiväntasaajan Afrikka, jonne Salonen oli lähtenyt kehitysyhteistyöhön, näytti hyvinvoinnista toisenlaisen ulottuvuuden. Siellä hyvinvointi näytti koostuvan muista aineksista kuin Suomessa. Aineellisesta hyvästä oli usein puutetta, mutta kokemuksellisesti elämä näyttäytyi usein jopa parempana.

– Siellä hyvinvointi rakentuu sen varaan, että minulla on yhteys muihin, Salonen kuvailee.

Ilmastonmuutoksessa ei ole voittajia

Kysymys ihmisen henkilökohtaisesta hyvinvoinnista on olennaisesti yhteydessä myös planeetan ja sen muiden asukkaiden hyvinvointiin.
Salosen Afrikan-vuosina, 2004–2007, puhe ilmastonmuutoksesta alkoi lisääntyä. Suomessa mainittiin usein, että lyhyellä aikavälillä Suomi kuuluisi ilmastonmuutoksen voittajamaihin.

Afrikassa Salonen näki, millaisia suoria vaikutuksia ilmastonmuutoksella oli jo silloin afrikkalaisten arkeen. Voittajuutta ei ollut näköpiirissä. Toimeentulo oli vaarassa.

– Ei tarvinnut ihmetellä, onko ilmastonmuutos totta vai ei. Sadekausien syklit, jotka olivat olleet samanlaisia vuosisatojen ajan, olivat menneet sekaisin. Köyhä maanviljelijä haali jostakin siemenet, muokkasi maaliskuun alussa maan ja jäi odottamaan sateita, jotka normaalisti alkaisivat maaliskuun puolivälin paikkeilla. Nyt sateita ei tullut tai ne tulivat myöhässä tulvana, joka huuhtoi siemenet mennessään.

Vuodet Afrikassa olivat käännekohta

Noihin aikoihin Salonen ei vielä ollut väitellyt tohtoriksi aiheesta ”Kestävä kehitys globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnan haasteena”.

Lahden seudulla varttunut Salonen oli 1990-luvulla häärinyt musiikkibisneksessä muusikkona, sovittajana ja tuottajana sekä opiskellut kasvatustieteitä Tampereen yliopistossa. Ennen Afrikan-vuosia hän oli työskennellyt ammattikorkeakoulussa, sosiaalialan koulutusohjelmassa.

Afrikka oli käännekohta. Maailmojen vastakohtaisuudet pakottivat Salosen miettimään hyvinvoinnin olemusta.

– Länsimainen käsitys hyvinvoinnista oli alkanut kääntyä itseään vastaan ja himmentää tulevaisuuden toivoa, sillä maailmassa on yhä enemmän väestöä ottamassa planeetasta kaiken irti, Salonen sanoo.

Näyttää myös siltä, että aineellisin mittarein mitattava hyvinvointi ei enää tietyn pisteen jälkeen kykenekään lisäämään ihmisen koettua onnellisuutta.

Tulevaisuuden toivo kuuluu kaikille

”Tulevaisuuden toivo.” ”Ei minulta mitään puutu.” Melkeinpä raamatullisilta kuulostavat sananparret sisältävät oikeastaan pähkinänkuoressa sen, mistä kestävässä kehityksessä on kyse. Tulevaisuuden toivo kuuluisi kaikille. Jokaisella kuuluisi olla kokemus, että elämästä ei puutu mitään.

Salosen ajatukset alkoivat pyöriä uudenlaisilla kierroksilla. Ensinnäkin: jotakin pitäisi tehdä. Toiseksi: hyvään elämään näyttäisi olevan muitakin reittejä kuin kasvavan kuluttamisen tie.

– Meillä on tuntunut olevan aika kapea käsitys siitä, miten tätä ainutkertaista elämää voisi elää mielekkäästi, hän toteaa.

Kun Salonen muutti takaisin Suomeen, hän arveli, että täällä olisi varmaankin tehty jo pilvin pimein väitöskirjoja, joissa nämä ekologiset, sosiaaliset ja taloudelliset näkökulmat nivoutuisivat yhteen.

Osoittautui, ettei niitä ollut, joten Salosen oli tehtävä väitöstutkimus itse.

Kestävän kehityksen ajattelu, joka vuonna 2010 tuntui vielä orastavalta, kasvoi suuriin mittakaavoihin. Tällä hetkellä asia on jotakuinkin koko maapallon kokoinen.

Salonen työskentelee nykyisin professorina Itä-Suomen yliopiston yhteiskunta- ja kauppatieteellisessä tiedekunnassa ja kuuluu Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneeliin.

Elämää suuremmat sisällöt ovat hakusessa

Kun putkinäkö kaipaa laajentamista, niin tieteen kuin taiteenkin keinot ovat tarpeen. Putkinäöllä Salonen tarkoittaa kapeaa elämänihannetta, jossa hyvinvointi mielletään vain talouskasvuksi. Elämä kiteytyy silloin työssäkäynnin ja kuluttamisen ympärille.

– Edistymistä osoitetaan suoritemäärän lisääntymisellä, mutta elämän suuremmat sisällöt ovat hakusessa, Salonen tiivistää.

Kaikessa ytimekkyydessään tilanne Suomessa on tämä: meillä hyvinvoinnin puitteet ovat maailman parasta laatua – se on todettu lukuisissa onnellisuusmittauksissa, joissa Suomi keikkuu kärkisijoilla vuosi toisensa perään.

Silti tuntuu, että meillä on paljon yksinäisyyttä ja ahdistusta. Koululaisetkin tuntuvat uupuvan. Mistä ristiriitainen vaikutelma syntyy?

– Tuo on juuri se juttu, Salonen sanoo.

– Olemme rakentaneet onnellisuutta tukevan yhteiskunnan, jossa kansalaiset voisivat kukoistaa. Elintaso on kuitenkin vain elämän kulissia. Meillä on hienot kulissit, mutta näytelmän juoni on hukassa.

Talouskasvu ei voi olla elämän tarkoitus

Salonen toteaa, että sotien jälkeen Suomessa alkoi kiihkeä köyhyydestä irtautuminen. Se onnistui, mutta suorittamisen vaihde jäi eräällä tavalla päälle.

– Olemme rakentaneet järjestelmän, joka perustuu talouskasvupakkoon. Toisin sanoen mikään ei riitä. Talouskasvua varten eläminen on liian pieni tarkoitus ainutkertaiselle elämälle.

On olemassa kahdenlaista hyvinvointia, jotka ihmiselämässä kietoutuvat toisiinsa. Toinen perustuu mielihyvään, toinen merkityksellisyyteen.

Vielä antiikin aikaan hyvinvoinnin käsitys rakentui näistä molemmista. Oma aikamme näyttää painottaneen mielihyvän tavoittelua, mutta merkityksellisyyden kokemus on se, joka kantaa pidemmälle.

Se voi myös osoittaa polun kohti kestävyyssiirtymää eli planeetan kannalta ystävällisempää elämänmuotoa. Muutoksen tarve on joka tapauksessa väistämätön.

– Jos ajattelemme hyvinvointia pelkkänä aineellisena elintasona, kestävyyssiirtymä voi tuntua luopumiselta. Jos taas ajattelemme hyvinvointia merkityksellisyyden näkökulmasta, se voikin olla menestystarina, Salonen sanoo.

Ponnistelu hyvän puolesta lisää tyytyväisyyttä

Tutkimukset osoittavat, että roinan lisäämiseen perustuva eteenpäinmenon idea ei enää kannattele meitä. Tutkimuksin on myös todettu, että ponnistelu hyvän puolesta kasvattaa tyytyväisyyden tunnetta.

Vaikka siirtymä kestävämpään elämäntapaan ei ole helppo, halua siihen on silti paljon. Elinkeinoelämän valtuuskunnan teettämässä asenne- ja arvotutkimuksessa todettiin, että peräti 70 prosenttia suomalaisista toivoo koronapandemian olevan alku kehitykselle, jossa kuluttaminen vähenee pysyvästi.

Mielekkyyden puutteesta versoo herkästi mitättömyyden ja riittämättömyyden tunteita.

Jos nyt siis juoni tuntuu olevan hukassa ja elämä on typistynyt pelkäksi kilpailemisen putkeksi, Salonen kannustaa aloittamaan merkityksellisyyden etsinnän kuulostelemalla hetkiä, jolloin voi tuntea olevansa osa kokonaisuutta, ei irrallaan.

– Sitä voi kokea monella tavalla. Kytkösten kautta ajatteleminen tekee meille hyvää. Sen voi kokea vaikka lukemalla kirjaa ja eläytymällä toisten elämään, tai istumalla rantakalliolla tuntien, että näin ovat istuneet sukupolvet ennen minua.

Yhteyden kokemus syntyy myös ilojen ja surujen jakamisesta toisten kanssa. Edistyksen mittarit vain eivät tunnista runsauden kokemusta, joka näistä tilanteista avautuu.

– Olen mukana tarinassa, jota kirjoitetaan yhdessä, Salonen kuvailee.

Kirkko voi ohjata merkityksellisiin sisältöihin

Monista voi tuntua, ettei yksi ihminen voi kovin paljon. Salonen muistuttaa, että Me too -liikekin alkoi yhdestä ainoasta ihmisestä, mutta se mullisti silti ajattelua kaikkialla.

– Asian edistämistä on jo se, että pitää toiveikkuutta yllä ja ryhtyy ratkaisemaan asioita, jotka tuottavat toivottomuutta, hän kannustaa.

Salonen toteaa, että myös kirkolla on tärkeä tehtävä. Se voi osaltaan ohjata merkityksellisten sisältöjen äärelle, sillä sen missiona on ihmisen luovuttamaton arvo.

– Kirkko voi myös olla konkreettinen ratkaisujen etsijä ilmastonmuutoksessa. Sen roolina on pitää kiinni tulevaisuudesta ja toivosta, hän sanoo.

Salonen on mieltynyt armon käsitteeseen. Se on jotakin kovin erilaista kuin kilpailukeskeisen yhteiskunnan kovuus.

– Armo tunnistaa keskeneräisyyden, mutta rakentaa siitä huolimatta tulevaisuutta, hän sanoo.

– Armossa on jotakin ylevää ja kaunista. Se resonoi tämän ajan kanssa, jossa mikään ei tahdo riittää. Armo ei heitä hanskoja tiskiin.