Matkalla maailman ääressä

3.1.23

Karjasillan seurakunnan kansainvälisyydestä ja lähetystyöstä kiinnostuneiden aikuisten ryhmä tutustui viime kesänä elämään Namibiassa, Botswanassa ja Zimbabwessa. Lea-Sesilia Ljokkoi kirjasi ylös ajatuksia matkalla.


Teksti: Lea-Sesilia Ljokkoi . Kuvat: Matkaryhmä .

Pitkän lentomatkustamisen jälkeen, auringon noustessa tummankirkkaan taivaankannen keskeltä, silmiimme avautuu Namibian laaja hiekkamaisema. Siellä täällä näkyvät vihreät läntit muuttuvat pian puiksi ja pensaiksi. Koneen jarrut jyrisevät ja kone natisee liitoksissaan. Lopulta se pysähtyy. Ovet avautuvat ja Afrikan lämpö tulvahtaa sisään. Kolmen vuoden odotus on päättynyt: mielen valtaa suunnaton kiitollisuus ja pienoinen jännitys.

Suuntaamme suoraan Namibian pääkaupungin Windhoekin sykkeeseen. Tutustumme nähtävyyksiin ja historiaan sekä Kataturan slummialueeseen, jonka aaltopeltihökkeleiden keskellä riittää todellakin ihmeteltävää länsimaiseen elintasoon tottuneelle. Elämä näyttää kuitenkin pyörivän ihan samoin kuin meilläkin.

Koronapandemiasta johtuen emme ole voineet sopia etukäteen henkilökohtaisia tapaamisia paikallisten kanssa koko matkalle. Siksipä matkamme painottuu suunnattoman rikkaan luomakunnan ihmettelyyn ja ihasteluun. Martti Ahtisaaren perustamaa koulua emme kuitenkaan voi ohittaa. Koulun opettajat ottavat meidät ilolla vastaan ja saamme vaihtaa ajatuksia sekä kuulla koulun toiminnasta ja historiasta.

Windhoekista matka jatkuu kohti Etoshan kansallispuistoa. Maiseman avaruus tuntuu käsittämättömältä.

Kyliä lähestyttäessä maantien penkereet täyttyivät ihmisistä, jotka ovat menossa kuka minnekin. Ihmiset kulkevat jalkaisin ja tavaroita kuljetetaan pään päällä tai vuohien ja aasien vetämillä kärryillä. Lapset leikkivät kaduilla. Kotiaskareita tehdään pihoilla. Miehet näyttävät istuskelevan enimmäkseen puiden juurella naisten uurastaessa ja lasten paimentaessa vuohia. Kaduilla riittää ihmisten lisäksi myös eläimiä: siellä juoksentelee possuja, välillä kanoja ja kylien ulkopuolella yllättäen antilooppeja, shakaaleja sekä sarvikuonoja.

Etoshaan, ensimmäiseen leiripaikkaan, saavumme juuri ennen porttien sulkeutumista. Kansallispuistoissa täytyy yöpyä aina aidatuissa leireissä, joiden portit sulkeutuvat iltakuudelta ja avautuvat jälleen aamukuudelta. Valoisaan aikaan puiston alueella saa kierrellä vapaasti omilla autoilla etsimässä leijonia, kirahveja, norsuja, sarvikuonoja, gepardeja, leopardeja, seeproja, kuduja, gnuita, oryxeja, elandeja, impaloita sekä spingbokeja, joita ei kyllä tarvitse etsiä – niitä on seeprojen tavoin kaikkialla.

 

Joka kerta on yhtä suuri elämys nähdä eläimiä kokoontumassa juomapaikoille ja ihastella niiden erilaisia tapoja. Norsut selvästi tykkäävät leikkiä vedellä ja kirahvien keinot saada vettä lammikosta ovat aina oma näytöksensä.

Jännitystä tuovat auton viereen tulevat eläimet, joita olisi voinut rapsuttaa avaamalla ikkunan. Gepardeja ja leopardeja alueella on vähän, muita eläimiä sitäkin enemmän. Erityisesti kaikenlaisia isoja, pieniä ja värikkäitä lintuja on todella paljon.

Eräs tärkeä merkitys näillä vastuullisesti tehdyillä safariretkillä on saada paikalliset ihmiset kouluttautumaan palveluammatteihin ja suojelemaan ainutlaatuista luontoa. Salametsästys on valitettavan yleistä ja monta eläintä kuolee ihmisten omahyväisyyden ja kummallisten uskomusten takia. Näillä retkistä saaduilla rahoilla voidaan tehdä paljon tässä suhteessa.

Ambomaalla Onipaassa pääsemme vihdoin kirkkovierailulle ja suoraan messuun. Suuri kirkko on täynnä juhlapukuista kansaa. On koskettavaa seurata perheitä, joista pienimmätkin jaksoivat istua pitkän messun ajan paikoillaan keskittyen ja kuunnellen.

Virsien aikana kirkkosali täyttyy upeasta moniäänisestä laulusta, jota voisi kuunnella loputtomiin. Monet sävelmistä ovat tuttuja ja niitä on helppo laulaa mukana, vaikka kieli olikin outo. Ehtoollista ei messussa jaeta, mutta sitäkin näyttävämpää on kolehdin lahjoitus: jokainen tuo kolehtinsa kävellen alttarille.

Messun loppupuolella esittäydymme ja luovutamme juhlallisesti Oulun Kaukovainion kappelille aikanaan tehdyn kasukan ja stoolat sekä ehtoollisliinat kirkolle.

Kimmo-pappi pitää luovutuspuheen ja yhdessä laulamme paikallisella kielellä virren 603, Tate kalunga – Isä Jumala, jonka sanat kaksi vartijaa oli kirjoittanut meille lapulle kansallispuiston portilla. Sitä laulamme vielä messun jälkeen kirkon pihalla nuorten kanssa. Se on koskettava hetki.

Vierailemme myös lähetysasemalla ja Olukondassa, missä suomalaisten lähetyssaarnaajien aikoinaan rakentama kirkko on edelleen pystyssä.

Onipaassa pääsemme myös tapaamaan seurakunnan työntekijöitä, joille luovutamme kirkkokahvirahoilla hankkimiamme lastentavaroita. Kadun toisella puolella sijaitsee lähetystyöntekijä Pentti Toivasen perustama koulu, jossa pääsemme seuraamaan yläkoululaisten ja lukioikäisten opetusta.

Ambomaalta suuntaamme Runduun, kohti Angolaa ja rajajoki Kavangoa sekä Caprivin suikaletta. Maisema muuttuu vehreämmäksi ja elämää on jotenkin enemmän näkyvissä.

Eräs majapaikoistamme on aivan joen rannalla sijaitseva avonainen maja, joka on rakennettu osittain puuhun. Virtahevot karjahtelevat ja möyrivät lähes koko yön jossain lähellä. Suihkussa ja vessassa käydään taivasalla. Illallisen jälkeen meidät kuljetaan polkua pitkin pilkkopimeän viidakon läpi majoille. Yön laskeuduttua olo tuntuu turvalliselta jopa hyttysverkon sisällä bambuverhon takana.

Matkamme etenee pitkin joen vartta kohti Botswanaa ja Choben kansallispuistoa. Katujen varsilla on paljon käsityömyyjiä ja jopa elefantteja. Pieniä kaupunkeja on vieri vieressä ja eläimet siellä välissä tai keskellä kaupunkia. Jokiristeilyllä näemme juomaan ja kylpemään tulevien elefanttien ja virtahepojen lisäksi krokotiileja ja puhveleita ihan lähietäisyydeltä – unohtamatta uskomattomia auringonlaskuja. Illalliset nautimme aina paikallisissa ravintoloissa usein ihan taivasalla.

Matkamme huipentuu Zimbabwen puolelle Victorian putouksille. Putousten paikallinen nimi Mosi Oa Tunya, eli ”Savu, joka jylisee”, pitää kirjaimellisesti paikkansa. Helikopterista avautuu huikea näkymä: horisontissa maan kamaralta nousee ensin esiin savupilvi ja vasta sitten kanjoni ja putoukset.

Virtaavan veden voimasta syntyvän höyryn ja kosteuden määrään saamme tutustua paikan päällä, kun kävelemme putouksen vastarannan päästä päähän ja kastumme useamman kerran läpimäräksi. Tuntuu käsittämättömältä kävellä valtavan luonnonvoiman keskellä. Putous vain jatkuu ja jatkuu. Virtaavan veden kohina on huumaavaa. Polku päättyy sillalle, jonka toinen pää sijaitsee Zambian puolella ylittäen syvän putousten jälkeisen kanjonin. Jo pelkkä kävely sillalla huimaa päätä, eikä sitä vähennä yhtään se, että yksi meistä päättää tehdä huikean rohkean valjashypyn sillalta kanjoniin.

Matkan viimeinen illallinen nautitaan perinneruokaravintolassa. Siellä pääsemme syömään muun muassa paahdettuja toukkia sekä laulamaan ja soittamaan tjembe-rumpuja yhdessä paikallisten muusikoiden kanssa.

Kotimatka sujuu kaihoisassa mielentilassa. Afrikka on niin sanoinkuvaamaton sekoitus pulppuavaa elämää, luomakunnan loputonta kauneutta sekä kiireettömyyttä, että se rauhoittaa sielua ja antaa elämälle uudenlaisia mittasuhteita. Luonto jatkaa kulkuaan ihmisen mitättömältä tuntuvasta tärkeydestä piittaamatta.

=> Anna palautetta jutusta täällä

***

KOMMENTTI

Teksti: Lea-Sesilia Ljokkoi

Olen kiitollinen mahdollisuudesta ja uskomattomasta tavasta päästää tutustumaan kirkon lähetystyöhön maailmalla ja samoin kotiseurakunnan toimintaan Oulussa, kokosimmehan matkakassaa erilaisten talkoo- ja vapaaehtoistöiden kautta.

Vaikka koronan jälkimainingeissa ei ollutkaan mahdollista päästä kaikkiin avustuskohteisiin tapaamaan paikallisia, näimme kuitenkin eläviä esimerkkejä lähimmäisenrakkaudesta ja siitä, kuinka paljon kirkko tekee. Lähetystyö tukee myös paikallisten kouluttautumista huolehtimaan itse oman alueensa kehittämisestä erilaisten projektien ja pysyvän toiminnan kautta.

Ne innostivat itseni myös suorittamaan Lähde liikkeelle -koulutuksen, joka oikeuttaa haketumaan pitempiaikaiseen vapaaehtoistyöhön eri puolille maailmaa.
Matkalla havaitsin myös sen, kuinka avoimesti ja arvostavasti ihmiset olivat kristittyjä. Meidän suomalaistenkin pitäisi pyrkiä siihen erityisesti tällä hetkellä, tässä sekavassa maailmassa.

Tate, lotiha lihuana mevi lyetu. Nkuvgo yetu uvai. Omuwa tu sil`ohenda.

Isä, tyynnytä jo riidat kaikkialta. Anna rauha meille. Herra, armahda meitä.

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Karjasillan seurakunta