Hauta-arkun nikkaroiminen läheiselle oli ekoteko ja luonnollinen tehtävä

– Oikeastaan syy siihen, miksi rakensin arkun itse, on se, että halvinkin arkku on turhan kallis. Arkku on kertakäyttötavaraa. Arkun ei tarvitse olla erityisen hieno, pääasia on, että se ajaa asiansa, pohtii Juha Valppu.

Hän kertoo rakentaneensa arkun omalla pihallaan vaimonsa kanssa muutamassa tunnissa.

– Hain laudat puutavaraliikkeestä. Ne olivat pohjamaalattuja, itse en arkkua maalannut. Ensin mietin malliksi yksinkertaista puulaatikkoa. Siinä rakentamisen aikana tyyli kuitenkin muuttui: puulaatikko olisi muistuttanut liikaa varastolaatikkoa. Halusin, että arkku on kuitenkin säällinen.

Jokainen, jolla vasara pysyy kädessä, kykenee tekemään arkun.

– Arkun teko ei vaadi erityistaitoja. Itselläni ei ollut käytössä minkäänlaisia malleja tai mittoja, vain mielikuva. En ole puuseppä, mutta olen tehnyt taloremonttia, ja koulussa oli aikoinaan puutöitä. Jokainen, jolla vasara pysyy kädessä, kykenee tekemään arkun.

– Kun arkku oli valmis, viimeistelin sen puulistoilla, ja päälle laitoin ristin oksasista.

Juha Valppu kertoo, että arkun rakentamiseen meni vain muutama tunti. Kuva: Elisa Rasmusson

Valppu kertoo olevansa ihminen, joka ei välitä hienostelusta.

Joillekin arkun teko voi olla myös osa suruprosessia.

– Ymmärrän kuitenkin ihmisiä, jotka haluavat tehdä tai hankkia hienon ja yksityiskohtaisen arkun. Joillekin arkun teko voi olla myös osa suruprosessia. Minulla se ei liittynyt siihen, enkä tiedä, olisiko isäni halunnut juuri tällaista arkkua, tai ylipäätään minun valmistamaani arkkua. Minä halusin.

Valpun isä aseteltiin arkkuun puku päällä.

– Laitoin tyynyn pään alle, ja peiton päälle, muistelee Valppu.

Myös hautajaiset olivat yksinkertaiset.

En halunnut mitään ylimääräistä: en kappelia, virsiä tai adresseja.

– En halunnut mitään ylimääräistä: en kappelia, virsiä tai adresseja. Ystäväni Arpád Kovács siunasi isäni haudalla Fiskarsin lapiolla. Arkun peittäminen on sykähdyttävä tapa. Kun hiekka jymähtää arkkuun on se kuoleman soundi. Muistotilaisuudessa sitten söimme perinteiset lohikeitot lisukkeineen.

Valppu ei halunnut isänsä haudalleen myöskään siloteltua kiveä, vaan vei sinne luonnonkiven, johon hän teetti kaiverretun metallilaatan, ja ruuvasi sen kiveen kiinni.

– Kuljetin kiven hautausmaalle polkupyöräkyydillä selkärepussa. Kivi painoi paljon, ja ajattelin, että yksikin isompi monttu, niin käy huonosti. Haudalla avasin repun, ja pudotin kiven paikoilleen.

En ole käynyt sen jälkeen isäni haudalla.

– En ole käynyt sen jälkeen isäni haudalla. Se ei kuulu tapoihini. En tarvitse muisteluun konkreettista paikkaa, muisto elää mielessäni. Meillä jokaisella on oma tapamme ja tyylimme tehdä asioita.

Valppu pohtii, että ajatusmalli siitä, mitä vainaja olisi halunnut, kuulostaa ikään kuin palvonnalta, miellyttämiseltä. Enemmän kannattaa keskittyä siihen, mitä minä itse haluan, ja myös toimia sen mukaan.

– En koskaan jutellut isäni kanssa, miten hän haluaa tulla haudatuksi. En myöskään itse pohdi sitä omalta kohdaltani, sen saa aikanaan perikunta päättää.

Valppu toivoo hautajaisiin yksilöllisyyttä, esimerkiksi musiikin osalta.

– Kirkolla on oma kaavansa, jonka mukaan hautajaisissa toimitaan, mutta tilaa on myös persoonallisiin ratkaisuihin. Siihen rohkaisen ihmisiä.

Viimeinen katse isän ja vaarin arkulle. Maija Mattiina halusi, että hauta luodaan heti umpeeen. Kuva: Riitta-Liisa Pihlajan kotialbumi

Kun Matti Pennala kuoli syksyllä 2016, ryhtyi tytär Maija Mattiina Pihlaja lähes välittömästi rakentamaan isälleen arkkua.

– Se oli spontaani teko, en ollut koskaan aiemmin edes miettinyt sellaista. Kun hautajaisten järjestely oli ajankohtainen asia, sekin todellisuus tuli eteen, että tarvitaan arkku.

En olisi voinut kuvitellakaan, että hänet olisi laitettu tehdasvalmisteiseen arkkuun.

– Isäni oli arkkitehti ja taiteilija, hän arvosti itse tehtyä, käsityötä. En olisi voinut kuvitellakaan, että hänet olisi laitettu tehdasvalmisteiseen arkkuun, se olisi ahdistanut häntä. Hän ei olisi viihtynyt ”hapsujen ja tupsujen” ympäröimänä.

– Emme jutelleet isän kanssa koskaan hautajaisjärjestelyistä, mutta muistan hänen sanoneen, että ihan sama, mitä värssyjä hänen hautajaisissaan luetaan, kunhan ne ovat itse kirjoitettuja. Se oli hänelle tärkeää, muistelee Maija Mattiina.

Maija Mattiinan äiti ja Matti Pennalan leski Ritva-Liisa Pihlaja kertoo olevansa ylpeä tyttärestään. Pihjala uskoo, että myös Matti olisi ollut.

Ritva-Liisa Pihjala. Kuva: Elisa Rasmusson

– Maija rakensi arkkua silloisen kotimme pihassa olevassa lasimajassa, jonka Matti oli rakentanut. Arkun rakentamiseen meni vain muutama päivä. Tekemistä seurasi Maijan silloin nelivuotias Severi-poika, joka kävi välillä arkussa tutkimassa paikkoja taskulampun kanssa. Se oli Severin mielestä aarrearkku, muistelee Ritva-Liisa.

Arkun tekoon Maija käytti pelkästään isältään jääneitä kierrätysmateriaaleja. Myös arkun sisällä käytettiin kierrätysmateriaaleja.

Matin pään alle laitettiin Ritva-Liisan äidin ompelema tyynyliina.

– Hän teki sen pojallemme Riku-Matille vuosikymmeniä sitten. Muutoinkin käytin sisustuksessa vanhoja lakanoita. Kasvoliinan leikkasin oman intialaisen paitani helmasta. Laitoimme mukaan kynän ja paperia, ja Severi antoi vaarille oman, rakkaan pehmolehmänsä. Kun tein arkun sisustusta, Matin kuolema konkretisoitui, kertoo Ritva-Liisa.

– Nyt ajattelen, että pitkä avioliittomme ei päättynyt kuolemaan. Matti kulkee edelleen mukanani päivittäin. Ehkä siihen liittyvät myös luovan ihmisen jälkeen jättämät konkreettiset teokset.

Matin arkku tuotiin viimeiseksi yöksi kotipihalle.

Matin arkku tuotiin viimeiseksi yöksi kotipihalle Liminkaan, ja ystävät kokoontuivat lasimajaan muistelemaan Mattia.

Maija Mattiina kertoo, että arkun tekoon ei liittynyt suuria tunnemyrskyjä tai prosessointia. Se oli hänen mielestään asia, joka täytyi hoitaa.

– Isän kuolema ei ollut täysi yllätys, vaikka tulikin yllättäen. Olin samaan aikaan itse todella väsynyt, arki pienen lapsen kanssa oli hektistä. Tunnen, että isäni kuoltua hänestä siirtyi suuri voima minuun, sain jotain, mitä minulla ei ole ennen sitä ollut. Meillä oli aina sanaton yhteys, jota ei voi selittää.

Tunnen, että isäni kuoltua hänestä siirtyi suuri voima minuun.

Matti Pennala siunattiin Limingan hautausmaalla muualle haudattujen muistopaikalla. Puoliympyrän muotoinen lasiseinäinen muistomerkki valmistui syksyllä 2015, ja se on Pennalan suunnittelema.

Siunaustilaisuudessa Maija Mattiina kertoo tapahtuneen erikoisia asioita.

– Olimme arkun ympärillä, kun Severi rupesi tanssimaan edessämme. Hän otti maasta soraa, ja valutti sitä päänsä päälle. Se oli erikoista, koska vaaria ei ollut vielä siunattu, kun se tapahtui.

Matti Pennala haudattiin Pudasjärven hautausmaalle Pihlajien sukuhautaan.

Ritva-Liisa on suunnitellut miehensä haudalle muistomerkin niistä materiaaleista, jota tämä käytti omissa töissään: lasista, mustasta metallista ja spektroliitista. Miehensä luovuutta muistaen hän käyttää edelleen samoja materiaaleja suunnitellessaan erilaisia muistopaikkoja hautausmaille.