Äidin suru on rakkautta

29-vuotiaana menehtynyt Joonas oli hyvin läheinen äitinsä Raija Marjamaan kanssa. Kun Joonas syntyi, Raija kuiskasi ilta yhdeksän aikoihin vastasyntyneen poikansa korvaan, että tehdään sopimus: herää syömään vasta seuraavana aamuna kello seitsemän.

Ihmeellistä kyllä, Joonas noudatti tätä ”sopimusta”. Merkityksellinen hetki jäi Raijan mieleen ja siitä alkoi heidän välilleen muodostunut erityinen side – kuin hopealanka, joka yhdisti heidät läpi koko Joonaksen elämän.

Avoimesti äidin poika

Alusta alkaen Joonas, jonka nimi tarkoittaa kyyhkystä, oli herkkä ja huomaavainen poika, joka rakasti äitiään avoimesti ja ylpeästi. Jo lapsena Joonas oli ”äidin poika” – eikä peitellyt sitä, vaan antoi sen näkyä.

Hänen ystävänsä ja tyttöystävänsäkin tiesivät, että Joonaksen rakkaus äitiään kohtaan oli jotain erityistä. Rakkaus ei ollut vain sanoja, vaan se näkyi käytännön teoissa: äitienpäivien, syntymäpäivien ja juhlapyhien muistamisissa.

Raijalle on jäänyt mieleen Joonaksen viimeinen äitienpäivälahja: liput Andrea Bocellin konserttiin, mikä oli ollut Raijan suuri haave.

Lahja ei ilahduttanut vain siksi, että hän pääsisi konserttiin, vaan koska Joonas halusi täyttää äitinsä unelman.

Poika oli avulias seikkailija

Joonaksen elämä oli seikkailujen täyttämä. Hän matkusteli, asui välillä Helsingissä ja Oulussa, ja säästi aina rahaa voidakseen toteuttaa unelmiaan.
Jonkun mielestä tämä saattoi näyttää levottomalta, mutta Joonas eli tavalla, joka teki hänet onnelliseksi.

Joonas eli tavalla, joka teki hänet onnelliseksi.

Joonas oli arjessa avulias myös ystävilleen, eikä empinyt auttaa työttömiä kavereitaan maksamalla heidän ostoksiaan kaupassa. Hän oli ystäväpiirinsä sydän, joka keksi aina tekemistä ja toi iloa ympärilleen.

Joonas tarttui tilaisuuksiin ja seikkailuihin helposti. Kun hänen vanhempi veljensä Jussi päätti opiskella nosturikoulussa, Joonas halusi myös mukaan. Syystä tai toisesta hän ei päässyt, mutta maksoi koulutuksensa itse.

Rakkaus ja suru samassa paketissa

Joonaksen kuolema oli valtava menetys kaikille hänet tunteneille. Yksi hänen läheisistä ystävistään totesi, että elämä loppui Joonaksen kuolemaan. Ei ollut enää ketään, joka toisi samalla tavalla iloa.

Joonas oli aina ollut se, joka keksi tekemistä ja piti ystäväpiirin eloisana.

Raijalle Joonaksen menetys oli erityisen raskas. Surutyö on ollut pitkä ja kivulias, mutta hän on selvinnyt siitä osin vahvan uskonsa avulla.

Joonas jakoi äitinsä uskon, ja Raija tietää, että Joonas oli käynyt onnettomuutta edeltävänä sunnuntaina kirkossa.

Raija oli pari viikkoa aiemmin muuttanut Turusta takaisin Ouluun eikä silloin vielä tiennyt, kuinka nopeasti poikansa menettäisi. Hän kokee, että muutto oli Jumalan lahja, koska se mahdollisti hänelle vieressä olemisen poikansa elämän viimeisinä hetkinä.

Raija kertoo, kuinka Joonaksen isoveli pyysi puhelimessa, että Joonas pidettäisiin lämpimänä, kunnes hän ehtisi sairaalaan. Raija vastasi: ”Se ei ole enää meidän käsissämme, vaan me voimme rukoilla Taivaan Isän kuulevan toiveen”.

Näytti siltä, että rukoukset kuultiin. Isoveljen saapuessa sairaalaan Joonaksen sydän sykki edelleen. Koko perhe sai mahdollisuuden hyvästellä ja sanoa viimeiset sanansa.

Joonaksen sydän lopetti toimintansa lokakuun 4. päivä kello 4.20 aamuyöllä. Surun ja ikävän aika alkoi siitä, eikä sille ole näkynyt loppua.

Videolla Raija Marjamaa kertoo poikansa kihlauksesta teini-iässä.

Konkreettisia muistoja ystäville

Kun Joonaksen ystävät halusivat juhlistaa joulukuun 27. päivä tämän 30-vuotispäivää, Raija halusi antaa jokaiselle mukana olleelle pienen muiston Joonaksesta.

Hän teetätti valokuvia ja liitti niiden mukaan pienen osan Joonaksen partaa, jonka hän oli itse leikannut sairaalassa. Tämä oli hänen tapansa antaa konkreettinen muisto Joonaksen ystäville.

Raija pitää poikansa muistoa elossa monin tavoin. Koti on täynnä valokuvia Joonaksesta. Valokuvat olivat myös hautajaisissa tärkeässä osassa: jokainen paikalla olija sai valita mukaansa kuvan Joonaksesta.

Kun ihmiset kysyvät, montako lasta Raijalla on, hän vastaa neljä – vaikka yksi ei ole enää fyysisesti läsnä. Valokuvat tuovat Joonaksen osaksi arkea, ja Raija kokee, että Joonas elää yhä hänen kanssaan.

Raija kokee, että Joonas elää yhä hänen kanssaan.

Surussa mukana eli vahvasti myös Joonaksen ja Raijan yhteinen koira Valo. Koira hankittiin vuonna 2012, ja siitä tuli nopeasti perheenjäsen.

Joonas päätti hankkia koiran, mutta hänellä oli haasteita rahoituksen kanssa. Hän kysyi äidiltään, voisiko tämä maksaa osan hinnasta, ja näin Valosta tuli heidän yhteinen koiransa.

Valo toi iloa ja lohtua Joonaksen menehdyttyä. Se osoitti olevansa perheen todellinen tukipilari. Joonaksen hautajaisissa Valo oli läsnä, ja se itki yhdessä perheen kanssa.

Videolla Raija Marjamaa kertoo poikansa hautajaisista.

Tukea kirkosta ja uskosta

Kirkko on ollut Raijalle suuri tuki koko elämän ajan.

Nyt hän toimii vetäjänä Oulun suurimmassa WhatsApp-raamattupiirissä, joka kokoaa ihmisiä yhteen jakamaan uskon sanomaa. Uskosta saatu tuki on ollut myös korvaamaton apu Joonaksen menetyksestä toipumisessa.

Raija suosittelee menetyksen kokeneille kirkon sururyhmään hakeutumista, mutta korostaa oikeanlaisen ryhmän merkitystä. Lapsensa menettäneiden olisi hyvä olla samassa ryhmässä keskenään, sillä he ymmärtävät toisiaan syvällisemmin.

Raija uskoo myös, että osatakseen tukea ryhmäläisiä surua käsittelevän ryhmän vetäjällä itsellään olisi hyvä olla oma kokemus menetyksestä.

Hyväksyntä ei vie ikävää

Raijalle linnut ovat merkityksellisiä viestintuojia. Kun kyyhkynen ilmestyi Joonaksen haudalle, Raija tiesi sen olevan merkki.

Kun kyyhkynen ilmestyi Joonaksen haudalle, Raija tiesi sen olevan merkki.

Kyyhkynen – Joonaksen nimen symboli – toi mukanaan Joonaksen läsnäolon ja huumorin. Se kurkisteli puun takaa, aivan kuin olisi ollut leikkisästi piilossa, ja Raija koki sen olevan viesti rakkaalta pojaltaan.

Raija on oppinut hyväksymään poikansa menetyksen, vaikka ikävä on yhä suuri.

– Suru on rakkautta ja jos ei olisi rakkautta ei olisi surua, hän sanoo.