Diakoniatyössä tärkeintä on läsnäolo: "Jokaisen kohtaamisen lähtökohtana on se, että kaikilta kysytään: Mitä sinulle kuuluu?"

Vanhan pappilan seinillä kimpoilee nauru ja lämmin tunnelma, kun diakoniatyöntekijä Marja Posio, pappi Oili Tuovinen ja sosionomi-diakoniopiskelija Elisa Lyytinen pääsevät vaihtamaan kuulumisia.

– Meitä on tässä diakoniatyön ammattilaisia kolmessa polvessa. Olin aikoinani Oilin ohjauksessa opiskelijana ja nyt Oili on eläkkeellä ollessaan vapaaehtoisena minun alaisuudessani. Toimin myös Elisan ohjaajana hänen harjoittelunsa aikana, ja pianhan hän jo valmistuukin, Marja Posio ihastelee.

Työvälineinä lankapuhelin ja kirjoituskone

Kolmikko sivuaa keskustelussaan useaan otteeseen diakoniatyön muutoksia vuosikymmenten varrella.

Papiksi sittemmin kouluttautunut Oili Tuovinen muistelee aloittaneensa diakoniuransa Kemin seurakunnassa edeltäjänsä jättämän paperisen kortiston, lankapuhelimen ja kirjoituskoneen voimin.

”Leirit olivat monille ikäihmisille tärkeitä: siellä he pääsivät käymään suihkussa ja saunassa.”

-Oili Tuovinen-

– Seurakunta tavoitti ihmisiä 1980-luvulla pääosin kotikäyntityön kautta, jota lähdin 24-vuotiaana tekemään melko kylmiltäni. Ikinä ei tiennyt, mitä missäkin taloudessa on vastassa.

Tuovinen muistelee, että monet vanhukset asuivat Kemissä 1980-luvulla hyvin puutteellisissa olosuhteissa.

– Seurakunta oli tuolloin ainoita tahoja, joka järjesti vanhuksille toimintaa. Esimerkiksi leirit olivat monille ikäihmisille tärkeitä: siellä he pääsivät käymään suihkussa ja saunassa.

Työnkuva pirstaloituu

Kun Marja Posio aloitti diakoniaopinnot 1990-luvun lopulla, ihmisten taloudellinen hätä oli laman jälkiseurauksena valtava.

Taloudellinen avustaminen sekä siihen liittyvä ohjaus ja neuvonta veivät suuren osan työajasta, ja asiakkaita oli paljon.

Karjasillan seurakunnassa harjoittelunsa suorittanut Posio pääsi tutustumaan diakoniatyön arkeen taloudellisen avustamisen lisäksi myös leirien ja kotikäyntien muodossa.

Nykyhetkessä hän on huolissaan erityisesti pienituloisten ja lapsiperheiden hyvinvoinnista.

– Jos ihminen putoaa jostakin syystä, esimerkiksi sairauden, työttömyyden tai avioeron vuoksi hankalaan rakoon, sieltä on aika kova homma päästä ylös.

– Ikäihmiset ovat viime vuosien aikana olleet yhä enemmän huolissaan siitä, että he kokevat olevansa rasite yhteiskunnalle. Tämä on mielestäni todella surullista.

Oili Tuovinen, Elisa Lyytinen ja Marja Posio edustavat diakoniatyötä kolmessa eri polvessa.

Nykyisin näkövammaistyön diakonina toimiva Posio miettii myös viestinnän ja sen hallinnan merkitystä auttamistyössä.

Kun Oili Tuovinen ja Marja Posio vastasivat aikoinaan asiakkaiden yhteydenottoihin lankapuhelimella, tänä päivänä näkövammaistyön puhelinvastaanotto toimii Posion henkilökohtaisen työpuhelimen kautta.

Yhteydenottoja tulee puhelimen lisäksi myös sähköpostiin. Näihin opiskelijalla ei ole pääsyä.

– Etenkin harjoittelun alussa täytyy miettiä tarkkaan, miten opiskelijalle saa välitettyä järkevän kuvan työtehtävistä, jotka muuttuvat koko ajan pirstaleisemmiksi.

Kahta samanlaista tarinaa ei ole

Elisa Lyytinen nyökyttelee Posion sanoille: opiskelijalle diakoniatyö näyttäytyy haastavana.

– Tässä vaaditaan tosi paljon. Tuntuu, että melkein pitäisi olla terapeutin pätevyys. Ihmisten ongelmat ovat monisyisiä, eivätkä usein ratkea yhdellä tapaamisella. Diakoniatyö vaatii työntekijältä pitkäjänteisyyttä.

Lyytinen kertoo päässeensä harjoittelun aikana perehtymään monipuolisesti 2020-luvun diakoniatyön arkeen.

Kokemusta on kertynyt esimerkiksi viittomakielisestä maailmasta, erilaisista hankkeista ja projekteista sekä asiakastyöstä.

”Minulle tuli yllätyksenä, kuinka herkkiä nämä ihmiset ovat.”

-Elisa Lyytinen-

– Diakonit kohtaavat paljon moniongelmaisuutta, kuten lapsiperheköyhyyttä ja erilaisia lieveilmiöitä. Kun ihmisen mielenterveys romahtaa, sitä saatetaan alkaa lääkitsemään päihteillä.

– Osallistuin keväällä päihdekuntoutujien leirille, joka oli todella silmiä avaava kokemus: kahta samanlaista elämäntarinaa ei ollut. Minulle tuli yllätyksenä, kuinka herkkiä nämä ihmiset ovat.

Mitä sinulle kuuluu?

Yhdestä asiasta kolmea eri polvea edustavat diakonit ovat samaa mieltä: tärkeintä työssä on rinnalla kulkeminen, kohtaaminen ja läsnäolo.

– Hätä yhdistää ihmisiä, joita kohtaamme. Jokaisen kohtaamisen lähtökohtana on se, että kaikilta kysytään: Mitä sinulle kuuluu?

– Työssäjaksamisen kannalta meille kaikille tärkeässä roolissa on myös huumori. Pidän siitä, jos itselle sattuu arjessa hauskoja kömmähdyksiä, joille voi asiakkaiden, ryhmäläisten tai kollegoiden kanssa yhdessä nauraa. Se tuo elämän eläväksi ja kokemuksen siitä, että me kaikki olemme ihmisiä, Posio summaa.